Kokoelman kolmas sonaatti oli Beethovenin virtuoosinen käyntikortti. Kaksi ensimmäistä osaa tekevät klassiseen tyyliin impulsiivisia leikkauksia ja scherzo antautuu kokonaan arvaamattomalle liikkeelle. Finaali on omistettu säkenöivälle bravuurille, komeille juoksutuksille ja ylväille eleille.
Franz Liszt (1811-1886) oli suurin aikansa pianovirtuooseista, mutta nosti oman pianomusiikkinsa rinnalle myös muiden säveltäjien teoksia. Lisztin suhde Richard Wagneriin (1813-1883) ei ollut helppo, eikä ainoastaan sen vuoksi että Wagner avioitui Lisztin Cosima-tyttären vuoksi.
Vävypoikansa Tannhäuser-alkusoitosta tekemäänsä pianosovitusta Liszt kutsui ”konserttiparafraasiksi”, vapaaksi mukaelmaksi, mutta todellisuudessa kyseessä on nerokas transkriptio, jossa Wagnerin muhkeat orkesterivärit on muutettu monumentaaliseksi pianotekstuuriksi.
Sergei Prokofjev (1891-1953) taltioi pianosonaatteihinsa 1900-luvun dramaattista historiaa. Pianosonaatti nro 1 vuodelta 1909 kuvastaa vuosisadan alun viattomuutta ja nupullaan olevaa pianotaituruutta, josta erottuu jo tyypillinen särmä ja liike-energia.
Nuo piirteet ovat muuttuneet musertavammiksi ja pelottavammiksi, mutta myös viiltävän kauniiksi toisen maailmansodan aikana 1942 valmistuneessa seitsemännessä pianosonaatissa. Sen huipennus on finaalin 7/8 rytmissä takova loppunousu, jossa teollisista konerytmeistä kasvaa pianistinen uroteko ja aikakauden murjovien voimien muistomerkki.
Antti Häyrynen