Muistattehan Kontrapunkt-ohjelman? Yhteispohjoismaista klassisen musiikin tietovisaa esitettiin televisioruudussa peräti neljällä eri vuosikymmenellä, ja se tavoitti kuulemma parhaimmillaan 12 miljoonaa katsojaa. Internetistä muistikuvien tueksi löytyvät pari ohjelmapätkää todistavat leppoisasta ja fiksusta jutustelusta, jossa kilpailijat jäljittävät musiikkiteoksia juontajan asiantuntevien ja terävien huomautusten saattelemana. Onpa teosnäytteitä antamassa joskus (hyvin kauan sitten) näköjään ollut kokonainen elävä soittajistokin. Kuinka tekisikään mieli huudahtaa, että kyllä ennen oli paremmin!
Tämä on ilmeisesti tullut muillekin mieleen, sillä legendaarista visailua heräteltiin loppuvuodesta henkiin tribuutin merkeissä Berliinissä Pohjoismaiden edustustossa. Internetlähetyksen järjestelyistä vastasi pohjoismainen nykytaidemusiikkisivusto Magma, joka on osa Nordic Playlist-verkkoalustaa. Sen ideana on esitellä viikottain vaihtuva musiikintekijä, joka suunnittelee sivustolle soittolistan omaa ja muiden musiikkia – tarkoitus on parantaa pohjoismaisen musiikin näkyvyyttä ja tunnettavuutta. Taidemusiikin puolella samantapaisia julkaisuja tehdään kerran kuussa.
Kontrapunkt-kunnialähetys kohdistuikin tällä kertaa nykytaidemusiikkiin vahvasti pohjoismaisella painotuksella, ja joukkueet edustivat paitsi jokaista Pohjoismaata myös vierasjoukon vastaanottanutta Saksaa. Iloinen Suomi-tiimimme pääsi alkukarsinnasta suoraan välieriin tunnistamalla kunniakkaasti esimerkiksi Nonoa, Lindbergia ja Berberiania, ja semifinaalinkin hävisimme vain täpärästi kisassa lopulta kakkoseksi kirineelle Tanskalle – koko visailun voittoon porhalsi Norja.
***
Alkuperäinen Kontrapunkt oli aikanaan selvästi ruotsalaisvetoinen ja käytiin silkalla skandinaaviskalla. Tribuutti kisailtiin sitä vastoin englanniksi – kaltaiseni yritteliään ruotsinpuhujankaan on rehellisyyden nimissä vaikea olla ratkaisua vastaan, jos kaikkien maiden halutaan olevan tasavertaisesti mukana. Pohjoismaisuuden ydin näyttää ainakin oman sukupolveni osalta myöskin keikahtaneen Ruotsista Norjan, Tanskan ja vähän Islanninkin muodostamaan kerhoon. Siinä klubissa kaikki tuntevat toisensa ja tekemisensä, yhtyeet ja säveltäjät tekevät sikin sokin yhteistyötä ja festivaalit kierrättävät ohjelmia. Kaikki tuntuvat ilman muuta tietävän mitä Ultimassa on viimeksi ollut esillä, mutta kuka ei-suomalainen on kuullut vaikkapa Musica Nova Helsingin viimeaikaisista ohjelmistoista?
Kateuteni herättänyt perheyhteys näkyi paitsi järjestelyissä myös tunnistettavien musiikkinäytteiden valinnoissa. Kun sisäpiiriin kuuluvista maista oli valittu mukaan kolmi-nelikymppisten säveltäjien tuotantoa, edustivat suomalaista musiikkia sitä vastoin huomattavasti iäkkäämmät ja hyvin kansainväliset nimet Saariahosta Saloseen ja Rautavaaraan. Toisaalta elektronimusiikkia oli mukana kattavasti ja eri vuosikymmeniltä, ja Saksan joukkue kunnostautui yllättäen tunnistamalla Erkki Kurenniemen DIMI Balletin vuodelta 1971. Muutoin saksalaisilla ei sitten pohjoismaisen aineiston parissa ollutkaan helppoa – Euroopan keskeltä on selvästi paljon pitempi matka sen reunoille kuin toisin päin.
Kerrassaan paljastavaa oli kuunnella joukkueiden sanailua silloin, kun heillä (tai meillä) ei selvästi ollut aavistustakaan näytteestä. Suomea tarjottiin ilmansuunnaksi usein niissä tapauksissa, kun kuultavana oli melodista ja tonaalista tyyliä – ilmeisesti vaikkapa hälyestetiikka ei vain kerta kaikkiaan istu mielikuvaan suomalaismusiikista. Suorastaan kiusalliseksi tunnelma kääntyi, kun arvailtavana soi siinä vaiheessa yleisössä istuneen islantilaisosallistujan Daniel Bjarnasonin romanttishenkinen pianokonsertto – säveltäjän omaksikin yllätykseksi tietenkin. Pahaa-aavistamattomat vitsailut ja arvailut suomalaisuudesta tiivistyivät silkaksi tukaluudeksi pokerinaamaisena istuneen säveltäjän ympärille. Moinen tilanne olisi toisaalta varmasti terveellinen ja opettavainen ihan jokaisen tekijän silloin tällöin koettavaksi.
***
Olen itse vuosien varrella päässyt osallistumaan monenmoiseen sekä tärkeään että iloiseen yhteispohjoismaiseen tapahtumaan – näkyvimpiä näistä ovat Pohjoismaiset musiikkipäivät sekä opiskelijavaiheen Ung Nordisk Musik. Verkostoitumisen ja silkkojen työtilaisuuksienkin lisäksi anti on ollut sen tosiseikan kirkastumisessa, että Pohjoismaat nyt vain ovat kulttuurisesti meitä kaikkein lähimpinä. Olkoot vain joskus tietämättömiä ja ennakkoluuloisia – tärkeämpää ettei sorru heidän suhteensa moiseen itse. Maailman mittakaavassa pohjoismaiseen kultapossukerhoon kannattaa kyllä kuulua, vaikkei aina sisäpiiriläiseksi itseään tuntisikaan.