Saksan konserttielämä on viimeisen kymmenen vuoden aikana jakaantunut selkeästi kahtia. Yhdellä puolella toimivat festivaalit, muusikot ja konserttijärjestäjät, jotka keskittyvät musiikkiin. Vastapuolella järjestetään konsertteja, joissa musiikin lisäksi tarjoillaan muutakin – mitä tahansa tunnelmavalaistuksesta koko yleisön yhteisletkajenkkaan. Viimeksi kävin sävellyskonsertissa, johon säveltäjä oli tuonut tarjoiltavaa – ruoka oli jollakin tavalla yhteydessä hänen teoksiinsa. Siinä missä konsertissa ei saanut sulkea korvia, ei ollut kohteliasta kieltäytyä ruoastakaan.
Ilmiön takaa häämöttää tietenkin kuuluisa yleisökato, vaikka se Saksassa ei ole lainkaan niin paha kuin muualla. Jotta konserteista tulisi haluttavia, liitetään niihin kaikkea mahdollista: elokuvien semantiikkaa, mieliyhtymiä ja tunnuskuvia, mainosgrafiikkaa. Kokkiohjelmien valta-ajalla säveltäjätkin ryhtyvät kokkaamaan. Ennen kuin ihme tapahtuu ja vesi muuttuu viiniksi, on muusikoiden rustattava vielä monta ruksia tässä bisnesbingossa, jotta musiikintäytteistä konserttielämää voidaan kutsua menestyksekkääksi.
Omistaa kaikki jollekin, johon ei usko, on tuskin laadukasta elämää.
SITTEN LÖYTYY NÄITÄ, jotka kokeilevat tätä hienovaraisesti – kuten esimerkiksi Bach-päivät Köthenissä. Sinänsä arvokas festivaali ihastuttavassa kaupungissa käyttää Bachin musiikkia oikeamielisesti ja arvokkaasti, joskin särkien musiikkia kuin kukkamaljakoita: kokonaisia teoksia esitetään harvoin, sonaatit, triot ja passiot puretaan pieniksi murusiksi ja palaset liitetään uusiin asiayhteyksiin.
Musiikkielämään on aina kuulunut tietynlainen joustavuus, ja vasta muutamat viimeiset vuosisadat ovat jäykistäneet sitä. Taputtaa saa vaan tietyissä paikoissa – Beethovenin aikaan sai taputtaa missä tahansa, vaikka jokaisen kertauksen lopussa. Konserttitilanne on yksivuoroinen esittäjä-yleisö-suhde eikä vastavuoroinen, kuten asioiden laita oli ennen. Taistelemalla tätä jäykkyyttä vastaan toivotaan yleisön kiinnostuksen heräävän uudelleen henkiin. Yleisö tunnistaisi klassisen musiikin konserteissa visuaalisen arkimaailmansa ja tuntisi vastustamatonta kiihkoa ostaa liput.
Sellaisen ajatustavan taustalla irvistelee kuitenkin toinen ongelma. Se on paljon pahempi kuin mitä nämä markkinointikoristelut ikinä ovat. Ja nimittäin, että muusikot itse eivät enää usko musiikkiin. Ja tämä erottaa nykyisen tilpehöörittelyn Beethovenin ajan Wienistä. Nykypäivän musiikkimaailmaan kuuluu itsensä kalvava sättiminen; hienoinen, mutta jokapäiväinen uskonpuute.
Asia ei tietenkään koske kaikkia muusikoita, mutta se koskee musiikkielämää kokonaisuudessaan. Kun berliiniläisen Maerzmusik-festivaalin vetäjiltä kysyttiin, miksei heillä nykyään ole enää niin paljon konsertteja vaan pelkkiä keskustelutilaisuuksia, he vastasivat, että tilastot näyttävät nykymusiikin ammattiyleisön olevan kyllästynyt musiikkiin. Kun eräs tuttavani perusti tässä vuosi sitten nuorten muusikoiden festivaalin, vähensi hänkin musiikin osuuden siellä minimiin.
USKONPUUTE ON PAHA ONGELMA, varsinkin kun ajattelee, että useimmat muusikot omistavat musiikille koko elämänsä. Omistaa kaikki jollekin, johon ei usko, on tuskin laadukasta elämää. Taide-elämän pitäisi kyetä virtaamaan itse omaa uomaansa uurtaen, vapaasti, mutta todellisuudessa, jossa levysopimuksen laatiminen muistuttaa USA:n presidentinvaaleja ja korkeakoulun professuuri Caligulan ajan Rooman senaattia, on tällaisesta vapaasta virrasta vaikea uneksia.
Frank Schneider, pitkäaikainen Berliinin Konzerthausin intendentti, puhui usein siitä, miten porvarillinen konserttitoiminta viimeisen 200 vuoden aikana on päämäärätietoisesti toiminut sen nimissä, että konserttitapahtuman keskipisteessä olisi keskittynyt kuunteluprosessi. Meidän nykyaikamme taas kulkee täysin päinvastaista tietä: se hakee tapahtumia ja teoksia, jotka perustuvat lyhytjännitteisyyteen ja nykyhetken hetkelliseen vahvistamiseen – kirkkaaseen mutta erittäin ohikiitävän elämykseen, eräänlaiseen musiikkihuumeeseen siis.
Tilan voi muuttaa vain korjaamalla arvomaailman perustat. Siihen asti jäävät muusikoille uskonpuute, rakkaudettomuus ja epätoivo – suurin niistä on kuitenkin uskonpuute.
Jüri Reinvere
