Vastoin yleistä uskomusta jokainen menestyksekäs taideteos ei ole pitkän uurastuksen tulos. Jonkinnäköinen politikointi on aina ollut terve osa musiikkielämää. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, jotka siellä elävät, kuolevat ja pohtivat oloaan. Viimeisten vuosikymmenien tulos näyttää olevan tietynlainen esineistäminen: politiikka on muuttunut elettävästä elämästä johdonmukaiseksi junailemiseksi. Musiikkikin on esineistetty niin kuin ruokaelämykset, seksi ja toimeentulo.
Tämä taide-elämän politisoituminen on tuottanut usein huonoja taideteoksia: poliittisesti ohjatusta oopperasta on tullut haukottelutakuu ja hengellisestä taiteesta jotakin löysää, kuin kiireessä keitetty muna. Festivaalit kylpevät upeasti disainatuissa flaiereissa ja kyseenalaistettavissa ohjelmissa. Politiikka on muuttunut esseistiseksi: ratkaisujen sijaan tarjotaan mielikuvia.
Kööpenhaminan ooppera esitti äsken Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin Mahagonnyn nousun ja tuhon, jossa ohjaaja Graham Vick polemisoi kiitettävästi näitä teemoja. Kunhan ei lasketa mukaan tietynlaista vasemmistolaista dogmia, jota Brecht yrittää näytelmissään määrätä katsojille pakolliseksi kuin jokin ovelta ovelle kulkeva raamattukauppias. Vick käytti paljon meille ymmärrettävää visuaalista markkinointikieltä, näitä samoja, kiiltäviä festivaalibukletteja, jotka myyvät itse itseään, ja festivaali niiden takana on toissijainen.
Brechtin ongelma oli tyypillinen vasemmistolaisille: heti yleispätevyyden saavutettuaan se ikään kuin tyhjentää tavoitteensa ja muuttuu oikeistolaiseksi. Sinänsä humaaneista lähtökohdista syntyy kapea dogmi, jolla on vain markkinointitarkoitus. Ohjaajalta vaaditaan vähintäänkin yhtä lahjakasta poliittista analysointikykyä kuin mitä Brechtillä oli ennen kuin teos muuttuu joustavaksi ja inhimilliseksi. Muussa tapauksessa syntyy taidetta, joka alkaa muistuttaa otteiltaan terrorismia.
mikäli yleisön tahallinen järkyttäminen olisi rangaistava teko, niin varmasti vankiloissa olisi nykyisin taiteilijoita aika paljon
Väkivalta ei ole musiikissakaan keinona niin vieras kuin mitä äkkiseltään ajattelisi. Yksi aalto koettiin ensimmäisen maailmansodan rajuilmaa odottaessa, kun Arnold Schönbergin ja Igor Stravinskyn kaltaiset säveltäjät hyökkäsivät vallalla olevaa järjestelmää vastaan. Bataclanin verilöylyssä oli paljon samanlaista halua tuhota porvarillinen maailma kuin Kevätuhrin ensi-illassa. Ero on vain siinä, että tänä päivänä me olemme kaikki — tavalla tai toisella — Kevätuhrin lapsia, ja me olemme pienestä pitäen oppineet ihannoimaan teosta.
Siitä ei ole enää montaa askelta Ulrike Meinhofiin — Saksan 60-luvun vasemmistolaisterrorismin pääideologiin. Meitä lohduttaa se tieto, että me emme tapa ihmisiä, me vain teemme musiikkia. Taide omaa melko vähän kosketuspintaa poliittisiin päättäjiin, vaikka useat heistä rakastavatkin sitä. Taidemaailma korvaa merkittävyyden puutteen eräänlaisella väkivallalla. Gudrun Ensslin ei ollut vannoutunut Brechtin kannattaja. Kukaan ei varmastikaan tehnyt päätöksiään tappaa ihmisiä teatteri-iltojensa inspiroimana eikä Kurt Weillin laulujen takia. Silti kysymys on samasta — pätevyyden kompensoimisesta keskellä romahdusvaarassa olevia yhteiskuntarakennelmia. Ja siinä missä taide-elämä heijastaa ihmisten elämää, heijastaa ihmisten elämä poliittisia päätöksiä.
Latvialaissyntyinen, Kanadassa vaikuttanut historioitsija Modris Eksteins on käsitellyt kirjassaan Rites on Spring paljon Stravinskyn ja Nijinskin suoranaista sodankiihkoa. Keskustelu on käynnistymäisillään lännessä vasta kolmekymmentä vuotta kirjoittamisen jälkeen. Siihen asti ovat kulttuurikeskustelua niin Suomessa kuin muuallakin ohjanneet modernismin pohjustaminen ja nationalismin vaikeasti hahmotettavat käytävät. Tämä kiihko oli kuitenkin ominaisinta yleiselle ajan ilmapiirille, jossa väsynyt yhteiskunta toivoi saapuvasta sodasta suurta pelastusta.
Tänään kukaan järkevä ei kuvittele enää sodasta pelastusta, eikä yksikään muusikko ole vielä kokonaan siirtynyt terrorismin puolelle. Mutta mikäli yleisön tahallinen järkyttäminen olisi rangaistava teko, niin varmasti vankiloissa olisi nykyisin taiteilijoita aika paljon. Toistaiseksi se on samaa yleistä kiihkoa, joka välittyy tietoviihteen täyttämissä uutislähetyksissäkin.
Jüri Reinvere
