Jokaiseen kulttuuriin kuuluu kehitys, uusien kysymyksien asettelu ja asioiden tarkastelu uusista näkökulmista.
Oopperaohjaaja – tämä nykyisten oopperateattereiden varsinainen sankari – voi työssään vedättää yleisöään mennen tullen. Pahimmillaan hän voi tuoda ilmoille kokonaisen kirjon halveksuntaa: yleisöä, teoksia, oopperakulttuuria ja historiaa kohtaan – ilman, että hänen ihailijansa sitä edes ensi alkuun huomaavat. Ja samalla on loistavia ohjaajia, jotka ymmärtävät, että he eivät ole teoksen ainoat luojat. He kunnioittavat sen verran työnantajaansa ja yleisöä, että eivät jokaisessa vaiheessa ilmaise, miten rasittavaa tämä kaikki on ja miten ilman heidän omaa leimaansa teos ja koko kulttuuri ei enää pysyisi pystyssä.
Pahinta, mitä itse olen nähnyt, on se, miten ohjaaja itse panettelee päivälehden haastattelussa ohjaamaansa teosta. Kyseessä oli muistaakseni La Traviata. Rivien välistä annettiin ymmärtää, että teos on kerta kaikkiaan huono, tylsä ja täynnä kankeutta, ja että yleisö on aina ymmärtänyt sen väärin. Ellei hän olisi tullut antamaan panoksensa roikuttamalla Violettaa viimeisessä näytöksessä pää alaspäin, siitä ei mitenkään saisi siedettävää teosta.
Oopperoiden purkamisesta, moottorisahalla lyhentämisestä, ympärileikkaamisesta, henkilöiden runtelemisesta ja tarpeettomien näkökulmien pakkosyöttämisestä on tullut toisinaan jonkinnäköinen epidemia, jonka takaa pilkahtaa toinen ongelma: tekijöiden uskonpuute, johon liittyy väsymys kapeaan ohjelmistoon. Puuttuu luottamus siihen, että teos voisi enää kantaa, että libretistillä ja säveltäjällä on ollut ideoita, ja että yleisö olisi enää niin fiksua, että ymmärtäisi sitä. Tai vaivautuisi keskittymään. Jos tekijät eivät puhdistaisi teosta kovin ottein, ei sillä olisi enää mitään virkaa nykyteatterissa, josta ihmisillä näyttää olevan vain kiire kotiin.
Yleisö suhtautuu tähän kaikkeen ensin hyväntahtoisesti nyökytellen – asenteeseen kuuluu olla epäluuloinen omien havaintojensa suhteen ja ajatella, että viisaammat tietävät paremmin – mutta samalla vahvasti jaloilla äänestäen. Ohjauksilla, joissa ohjaaja päättää kunnioittaa teosta eikä vain haistatella, on jopa mahdollisuus jäädä ohjelmistoon.
Hyvänä esimerkkinä: Brysselin La Monnaie toi muutama kuukausi sitten lavalle René Jacobsin johtamana ja Patrick Kinmonthin ohjaamana Florian Gassmannin ”L’Opera serian”. Teosta ei oltu lyhennetty lainkaan. Ohjaaja, joka oli samalla lavastaja ja pukusuunnittelija, oli lähestynyt teosta fantasialla, jossa ei ollut merkkejä hänen henkilökohtaisista ahdingoistaan tai tarpeesta ilmoittaa, että ajat ovat toiset. Teatterin luottamus yleisöön ja teokseen oli niin vankka, että ohjaukseen oli satsattu kaikki, mitä pystyttiin. Ja ilta oli mitä loistavin.
Ja aivan toisesta ääripäästä: Berliinin Komische Operissa ohjattiin harvinaisuus Heinrich Marschnerin säveltämä Der Vampyr, joka on eräänlainen väliteos Weberin Taika-ampujan ja Wagnerin välillä. Jos ei muuten, niin se on tärkeä ainakin historiallisesti. Tuotantotiimi ilmoitti koko ohjauksellaan, että olisi ollut viisaampaa, ettemme olisi tehneet tätä huonoa teosta. Noin puolet musiikista oli poistettu ja korvattu uudelleensävelletyllä musiikilla, jonka piti edustaa nouveau chic’iä, mutta joka muistutti hissimusiikkia. Alkuperäiset hirviöt korvattiin hahmoilla, jotka muistuttivat Ed Woodin elokuvia. Yleisö oli tuotu paikalle, jotta hekin vakuuttuisivat, miten kelvoton tämä teos on.
Vaikkei kyseessä olisikaan mestariluomus, ei ole teatterin asia sitä saarnata ja asettaa ohjauksen lähtökohdaksi. Jos teatteri on ottanut teoksen jo ohjelmistoon, sen itse pitää uskoa siihen. Tiimin kuuluu uskoa siihen, tämä on osa ammattimaisuutta.
Jokaiseen kulttuuriin kuuluu kehitys, uusien kysymyksien asettelu ja asioiden tarkastelu uusista näkökulmista. Mutta siihen kuuluu myös kunnioitus, rakkaus ja katselijoiden hyväksyminen. Tilastot eivät ainakaan Euroopassa osoita musiikista kiinnostumisen vähentymistä, mutta kylläkin sitä, että ihmiset eivät enää jaksa seurata huonoa teatteripolitiikkaa ja jatkuvaa osoitusta heidän alemmuudestaan joko liian helpolla tai liian kornilla ohjelmistolla. Teatteri, joka sortuu jompaankumpaan äärimmäisyyteen – joko mielistelee tai vedättää katselijoita – kylvää myös kaikkein tuhoisinta: sen tarpeen halventamista, joka saa ihmiset ylipäätään tulemaan teatteriin.
