Sen jälkeen, kun saksalainen pianisti ja Baijerin Taiteiden Akatemian rehtori Siegfried Mauser tuomittiin viime toukokuussa seksuaalisesta häirinnästä ja raiskauksesta, Peter Sloterdijk kirjoitti hänen puolustuksekseen puheen, jossa hän piti Mauserin tuomitsemista ilmiönä ”neopuritaanisesta Zeitgeististä”. Siinä ei liene tilaa seksuaalisuudelle, minkäänlaisessa muodossa, ja annetaan ”hysteerisille naisille” vain avaimet käteen saada tuomion eteen miehiä, jotka eivät ole heitä tarpeeksi urallaan auttaneet.
Sloterdijkin artikkeli ei jäänyt ainoaksi. Kantaa ottivat lukuisat Saksan mediavaikuttajat, puolesta ja vastaan. Jokainen, joka halusi paneutua tähän tapaukseen, joutui kahlaamaan läpi valtavan määrän vaikeaselkoista todistusaineistoa – ikään kuin juoksisi veden alla. Selkeä tämä tapaus oli vain lehtien otsikoissa, olivatpa nämä sitten sitä mieltä, että kyseessä oli karrieristinen ajojahti tai että Mauser oli todellakin väärinkäyttänyt asemaansa.
Keskustelu oli järkyttävä – jotakuinkin samantyylinen kuin keskustelu islamista Euroopassa. Sen pohja on mutkistunut niin, että ihmiset eivät itsekään saa tolkkua, mistä keskustelevat. Jokainen puhuu omiin kokemuksiinsa nojaten siihen, minkälaista hyväksikäyttöä kukin on joutunut matkansa varrella näkemään.
Ihmisyys on jotakuinkin pysyvä: kunnioituksen rajan luvattomia ylityksiä esiintyy kaikissa yhteiskunnissa, yhteiskuntaryhmissä, suvuissa ja miesten sekä naisten puolesta. On kulttuurillisia eroja, mutta mitä kauemmin olen asunut ulkomailla, sitä enemmän olen huomannut, miten toissijaisia nämä oikeastaan ovat.
Eräs ”Vapaan Euroopan” – radioaseman, joka edelleen tuottaa Münchenistä käsin ohjelmia Itä-Eurooppaan – venäjänkielisen toimituksen toimittaja kirjoitti, miten islaminuskoiset haluavat valloittaa maailman ja Donald Trump lienee ainoa pelastus. Samalla hän mainitsi Barack Obaman ”heikoksi presidentiksi, joka pääsi valtaan vain mustaihoisille tarkoitettujen kiintiöiden mukaan”. Teki mieli kysyä, kirjoittaisiko hän samanlaisen artikkelin naisista, jotka ovat tehneet huikean poliittisen uran loikkaamalla sängystä sänkyyn. Kun taas Sloterdjik puolusteli Mauseria, vetoamalla uuspuritaaniseen yhteiskuntaan, teki mieli kysyä, moralisoisiko hän tiukkapipoisuudesta myös hyväksikäytettyjen kuoropoikien vanhempia.
Taidemaailma sisältää kaikki samat lait kuin politiikka – ja päinvastoin. Jostakin kumman syystä laajempi yleisö pitää aina näitä kahta – tai kolmea, jos lasketaan kirkko mukaan – piittaamattomana ihmisyydestä, koko rumuudessaan. Niiden pitäisi kuulua puhtaille ihmisille, joka eivät menettele niin kuin muu yhteiskunta.
Niin vaikeaksi kuin uran tekeminen politiikassa ja taiteessa onkin mennyt, niin ihmiset eivät kaihda keinoja, ja niiden pehmeäksi filosofoiminen on silkkaa jumalanpilkkaa niille, jotka vastoinkäymisistä huolimatta jaksavat uskoa taiteeseen tai politiikkaan. Samalla voi kysyä, että onko oikein pitää pianonsoiton pelastajana Moskovan konservatorion lopettanutta huippupianistia, jonka vanhemmat maksoivat poikansa opiskelupaikasta kirjekuoressa noin luksusauton verran, vai voidaanko hyväksyä menestynyt säveltäjä, jonka menestys perustuu paljoltikin sille, että hän – melkeinpä – veitsiä käyttäen on eliminoinut ympäriltään kaikki muut säveltäjät.
Miten tarpeellista olisikaan, että lehdistö kävisi oikeita keskusteluja hyväksikäyttöjen ja poliittisten vesilasien ympärillä pyörivien filosofointien sijaan. Ikään kuin kysymys Jumalan olemassaolosta ja kirkon mielekkyydestä olisi jo tarpeeksi helppo, ja ihmisen moraali ratkaistu olisi jo vuosisatoja sitten. Kun siinäkin totuus on, että harvempi filosofi, olisi oikeastaan kykeneväinen heittämään sen ensimmäisen kiven. Kuten Hillary Clinton jo sanoi: ”Niiden, jotka asuvat covfefe-taloissa, ei pitäisi heitellä covfefeä.” Muuten: onkohan hänkään ihan puhdas pulmunen?
Jüri Reinvere
