Tuskin Boulez arvasi, että hän sattuu kuolemaan aikana, jolloin samantyyppiset intohimot ovat jälleen muodissa osana vilkkaana vellovaa taidekeskustelua.
Varsinkin Aasiassa panostetaan upeisiin seiniin ja valtaviin rakenteisiin, usein varsinaisesti tietämättä mitä seinien sisällä pitäisi tehdä. Huimin esimerkki on Hongkongiin rakentuva jättimäinen West-Kowloonin kulttuurialue, josta tässä vaiheessa tiedetään vain se, että ainakin rakennusfirmat tekevät mojovat voitot.
Euroopassa ja USA:ssa asiat näyttävät menevän toiseen suuntaan: suuri osa kiinnostavimmasta uudesta taiteesta syntyy talojen ulkopuolella, yllättävissä fyysisissä paikoissa ja tietysti myös digitaalisissa verkoissa, joissa ”paikkaa” ei varsinaisesti ole. Monet nuoret taiteilijat eivät ole edes kiinnostuneet tuomaan teoksiaan vakiintuneisiin instituutioihin vaan aktiviteetit tapahtuvat kellareissa, kaduilla, toreilla ja ties missä – ja useimmiten täysin uudenlaisessa kommunikaatiossa yleisön kanssa.
Ylipäätään koko käsite yleisöstä on vilkkaassa liikkeessä. Läheskään kaikki eivät enää suostu istumaan pimeässä huoneessa passiivisesti ihailemassa lavalla esiintyvää tähteä, vaan ”osallistuminen” tavalla tai toisella on tärkeää ainakin osalle ihmisistä. Tämä tapahtuu samanaikaisesti sen tosiasian kanssa, että valkoihoinen keskiluokkainen taide-establishment on hitaasti mutta vääjäämättä menettämässä oman asemansa ja uusi monikulttuurinen taidekenttä tunkeutuu vanhan vallan alueille. Tämä näkyy erityisesti USA:ssa ja Britanniassa, mutta etenee vauhdilla myös Manner-Euroopan maissa.
Ja jotta kaikki olisi oikein dialektista, mihinkään ei ole kuitenkaan poistunut se tosiasia, että edelleen yleisö tarvitsee kuraattorin, taiteilijan tai taiteellisen johtajan, joka päättää heidän puolestaan mitä taidetta esitellään. Ja konserttitalot ja teatterit ovat edelleen ihastuttavia paikkoja.
Hyvä esimerkki nykyajan ilmiöistä on brittiläinen hip-hop-taiteilija Jonzi D, jonka inspiroivaa puhetta pääsin kuulemaan tammikuussa. Tanssija, koreografi ja Breakin’ Convention -yhteisön luoja (ja nykyään, aivan oikein, ryhmän ”taiteellinen johtaja”) aloitti uransa instituutioiden ulkopuolella, mutta on silti tarttunut lontoolaisen Sadler Wells –teatterin tarjoukseen tehdä projektejaan tunnetun instituution sisällä.
Tarinan opetus: älykäs instituutio osaa ravistaa itseänsä aina tarvittaessa ja avata ovet taiteilijoille, jotka eivät ehkä sentään murskaa mutta ainakin heiluttavat seiniä.
Hiukan huvittavaa on se, että samaan aikaan Helsingissä käydään vilkasta keskustelua Tanssin talosta ja Guggenheimin museosta. Älkää ymmärtäkö väärin: kannatan lämpimästi Tanssin talon tuloa Helsinkiin ja Guggenheimkin saa mielihyvin rakentua Eteläsatamaan, jos vain rahat jostain löytyvät.
Kiinnostavaa on se, että Tanssin talo syntyy alan omasta intohimosta, Guggenheim taas saa liike-energiansa kaupungin johdon ja matkailuelinkeinon tarpeista. Kuulostaa siis hiukan samalta kun eräiden pienten kaupunkien epätoivoinen yritys saada ”menestyvä” festivaali omaan kaupunkiin – ymmärtämättä että virkamiesten toimesta sellaista ei synny, vain visionäärinen taiteilija saa asioita aikaan. Taiteilijan itsepäisestä ideasta kaikki menestyvät festivaalit ovat syntyneet ja niiden elinvoima perustuu alan ihmisten intohimoon.
Siksi olen varma, että Tanssin talosta tulee menestys, koska koko tanssin kenttä on valmis tekemään hulluna töitä sen puolesta. Guggenheimin kohdalla olen hiukan epäilevämpi, koska koko projektin todellinen tavoite on lisätä Helsingin vetovoimaa matkailukaupunkina ja samalla parantaa epämääräisesti kaupungin imagoa.
Mutta ehkä sekin asia ratkeaa, kunhan Guggenheimin johtoon löytyy riittävän rohkea ihminen, joka ensi töikseen päästää sisään taiteilijoita, jotka heiluttavat seiniä ja näyttävät hilpeästi keskisormea kaikille rahoittajilleen.
KAI AMBERLA
