sunnuntai helmikuu 5. 2023

Irtokarkkeja vuoden alkuun

 

1Pitkästä aikaa Japanissa pandemian jälkeen. Hämmennys: vaikka koronatilanne ei täällä ole Eurooppaa pahempi, kaikissa sisätiloissa on maskipakko, ja lisäksi kuuliaiset kansalaiset kulkevat maskit naamalla myös ulkona. On kuin olisi jossain koneiden hallitsemassa dystopiassa: ihmismassat kulkevat siisteissä riveissä pitkin katuja kasvottomina ja kuin ohjelmoituina matkalla jonnekin.

Olen kansainvälisessä esittävän taiteen tapaamisessa, ja Jokohaman siistissä chinatownissa on paikalla kirjava joukko pandemiasta selvinneitä alan toimijoita ja taiteilijoita. Ja katso: täällä dystopiat on unohdettu, kukaan ei enää jauha koronasta, uhriudu itsensä tai muiden puolesta tai valita taiteilijuuden kurjuudesta (vaikka syytä monella olisi). Suunta on eteenpäin.

Vallan mainio esimerkki on Bergenissä asuva belgialainen koreografi ja tanssija, joka esitteli erikoista projektiaan hollantilaisen teatteripersoonan Menzo Kirczin kanssa. Hanke käynnistyi jo vuonna 2019, kesti pandemian ongelmat ja porskuttaa edelleen eteenpäin, sillä Other People, common ground -projekti kestää nimittäin vuoteen 2039 eli 20 vuotta.

Ihastun yksinkertaiseen ja jotenkin viattomaan ajatukseen. Joka vuosi järjestetään noin kuukauden työjakso, aina eri kaupungissa ja aina 2–3 paikallisen toimijan kanssa (viimeisin oli Tokiossa marraskuussa, sitä edellinen pidettiin Suomessa Oulun pohjoispuolella). Varsinaista esitystä tai myytävää tuotetta ei välttämättä tehdä, ideana on tutkia luovaa työtä, eksyä aiheesta, jakaa osaamista, kysyä kysymyksiä, löytää uusia reittejä – ja ennen kaikkea tutkia, miten yhteistyö kehittyy 20 vuoden aikana.

Olisiko tässä hyvä ohjenuora pandemian jälkeiseen aikaan? Katso kauas, älä lähelle. Kiire ei ole minnekään.

 

2Lueskelin hämmentyneenä jokin aika sitten Suomen Kuvalehden artikkelin synnyttämää kiihkeää nettikeskustelua pianonsoiton opetuksesta musiikkiopistoissa – tai tarkemmin siitä, että moni haluaa pianostaan eroon, vaikka ilmaiseksi, koska kukaan ei niitä soita, vaikka lapsena tuli käytyä vuosikausia pianotunneilla. Nettikeskustelujen logiikan mukaisesti oli paljon porua traumoista, huonoista opettajista, valitusta popahtavan ohjelmiston puutteesta ja sen sellaista. En edelleenkään suostu osallistumaan nettikeskusteluihin, mutta kommentoin silti hiukan pelkurimaisesti tätä kautta.

Toki, oikeassahan purnaajat ovat. On surullista, että soittaminen ei maistu aikuisena, vaikka sitä lapsena tuli vihkokaupalla päntättyä. On masentavaa, jos opetellusta taidosta huolimatta mitään halua omaan musisoimiseen ei ole. On hämmentävää, että piano nähdään ongelmajätteenä, ei iloa tuovana instrumenttina.

Mutta silti en ymmärrä koko perusasetelmaa. Olen aina yksinkertaisuuksissani luullut, että musiikkiopistoissa harrastetaan ennen kaikkea kasvamista ja kasvattamista. Prosessi sisältää sellaisia asioita kuin pitkäjännitteisyys, keskittyneisyys, ymmärrys siitä, että mikään ei heti valmistu. Lisäksi tarjolla on aavistus siitä, että musiikki ja taide tuo elämään jotain sellaista, josta ei ilman vaivannäköä ja ponnistelua saa kunnolla kiinni ja joka ei pikavilkaisulla Googlen hakutuloksiin avaudu.

Siinä sivussa opetellaan teknistä taitoa soittaa jotain instrumenttia. Toiset oppivat helposti, toiset vaikeasti, osaa ei oikeasti kiinnosta, ja minimaalisen pieni joukko haluaa ammattilaiseksi. Mutta luulen, että kaikista tulee hiukan parempia ihmisiä ja hiukan kyvykkäämpiä selviämään tulevaisuuden maailmassa. Ja ehkä merkittävintä on se, että musiikkiopistoissa lapsilla on ainakin kerran viikossa edessään aikuinen, joka käyttää kaiken aikansa juuri häneen.

Eli toisin sanoen: musiikkiopistojen tehtävä on kasvattaa sivistykselle alttiita ihmisiä. Jos vielä oppivat hiukan soittamaan, aina parempi. Jos eivät opi tai eivät vanhempina jaksa enää soitella, ei ongelmaa.

Urheilupiirien en ole kuullut valittavan, että olisi jotenkin surullista, jos nappulaliigalaiset eivät enää aikuisena pelaakaan joka viikko jalkapalloa. Kukaan ei kauhistele, että nuorena pituushyppyä harrastava teini ei hyppääkään pituutta keski-ikäisenä. Urheiluharrastus on sekin kasvattamista ja kasvamista, ei niinkään opettamista. Ja aivan samoin kuin musiikkiopistoissa, sielläkin valmentaja on usein se ainoa aikuinen, jolla on joka viikko aidosti aikaa nuorelle.

Annetaan lasten harrastaa ilman painetta, ihan vaan harrastamisen riemusta.

KOLUMNISTIT

12 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
39 VIESTIT0 KOMMENTIT
28 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
10 VIESTIT0 KOMMENTIT
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
40 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT