Elämme totisesti erikoisia aikoja. Kirjoitan tätä tekstiä 10. huhtikuuta, joten kaikki saattaa Rondon ilmestyessä jo olla toisin. Mutta kuitenkin:
Kukaan ei enää muista koronapandemiaa, mutta yhtäkkiä enemmistö kansalaisista kannattaa Natoon liittymistä, ja iso joukko Twitter-kansaa haukkuu poliitikkoja siitä, että puolustusliittoon ei ole jo aiemmin liitytty.
En tiedä onko jotenkin suomalainen erityispiirre se, että syyllisiä aletaan heti etsiä ja menneisyyden virheitä aletaan jälkiviisaasti penkoa. Näin näyttää ainakin olevan laita vaikkapa Tarja Halosen kohdalla, jota vielä vuosi sitten kiitettiin hyvin hoidetuista Venäjän suhteista. Jostain syystä Sauli Niinistöä, joka on sentään ollut presidenttinä jo viimeiset 10 vuotta, ei samasta asiasta syytetä, vaikka Niinistön politiikka ei millään tavalla eronnut Halosen politiikasta – paitsi viimeiset pari kuukautta.
Itse en syyttäisi kumpaakaan. Molemmat ovat toimineet sen aikaisen parhaan tiedon varassa. Se, että takki on nyt kääntynyt, on pelkästään viisauden merkki.
Myönnän mieluusti oman naiiviuteni Venäjän suhteen. Minä olen juuri yksi niistä hölmöistä, jotka höpisivät 2000-luvun alussa, että Venäjä on Suomen uusi Nokia. Olin täysin varma, että Venäjä kehittyy avoimeksi markkinataloudeksi, jonka valtavat ihmisresurssit ja koulutettu lahjakas väestö hyödyntää koko maailmaa. Kuulun myös siihen, joukkoon, joka on yrittänyt rakentaa paitsi kulttuurisuhteita myös houkutellut venäläisiä matkailijoita tuomaan rahansa suomalaisfestivaalien lippuluukuille. Ja kaikki nämä vuodet olen ollut hämmentynyt sen paradoksin edessä, että äärimmäinen julmuus ja ylenpalttinen vieraanvaraisuus pystyvät elämään rinta rinnan venäläisessä yhteiskunnassa.
Tämä kaikki on nyt mennyt roskiin luultavasti moneksi vuodeksi.
Jatketaan tunnustuksia. Itse olen (monien ystävieni hämmästykseksi) kannattanut Natoa jo ainakin 20 vuotta, tosin pasifistina ja ehkä aivan eri syistä kuin voisi kuvitella. Nato on arvoyhteisö, jonka koko idea perustuu yhteisvastuuseen kaikista jäsenistään. Se on se kerho maailmassa, joka kannattaa demokratiaa, ihmisoikeuksia, erilaisuutta, vapautta. Onhan Nato toki tyhmyyksiä tehnyt ja onhan siellä edelleen jokunen jäsen, joita nämä arvot eivät viehätä, mutta enemmistön kanta on selvä.
Sama suomeksi: kansallinen, vain omaa etuaan ajava armeija, on jotenkin ahdistava konstruktio. Natoon kuulumaton Suomi ei tekisi mitään, jos Venäjä hyökkäisi Viroon tai Latviaan. Naton erityisyys on juuri siinä, että se velvoittaa puolustamaan koko arvoyhteisöä, ei vain katsomaan omaan napaansa. Siksi Natoa vastustava argumentti siitä, että ”meidät poikamme joutuvat sotimaan muiden sotia”, on tämän kirjoittelijan mielestä omituinen. Jos kerran armeijaa ylläpidetään, täytyy kai sen nähdä tehtävänsä hiukan omaa pikkupiiriään suuremmaksi.
———-
Musiikkimaailma on reagoinut sotaan enimmäkseen järjestämällä tukikonsertteja ja erilaisia keräyksiä Ukrainan tueksi. Samaan aikaan on käyty hämmentävää keskustelua venäläisten taiteilijoiden asemasta.
Haloo! Että venäläisten muusikoiden peruuntuneet keikatko tässä onkin se suurin ongelma? Mitä jos käyttäisimme kaiken energian Ukrainan auttamiseen, ja mietitään niitä venäläisiä sitten joskus myöhemmin.
Kulttuuriväki kannattanee kaikkia asetettuja pakotteita, mutta paradoksaalisesti haluaa jättää taiteilijat pakotteiden ulkopuolelle. Mikä on peruste? Onko keikkaileva viulisti oikeutettu edelleen elämään tuhoavaa sotaa käyvässä maassa niin kuin ennen, mutta pietarilaisen ravintolakokin tai moskovalaisen lentokapteenin kuuluukin menettää työnsä ja säästönsä?
Kuulen jo argumentin: musiikki rakentaa siltoja! Taide auttaa kansoja ymmärtämään toisiaan! Näin tietysti onkin, mutta ehkä ne keikat voisi kuitenkin laittaa tauolle ainakin varsinaisen sodan ajaksi? Ymmärtääkseni pakotteiden yksi idea on saada venäläisen propagandan muurin läpi tieto siitä, että muu maailma ei yksinkertaisesti hyväksi Venäjän johdon toimia. Ehkä perutut keikat toimivat myös tämän viestin välittäjänä?
En tiedä. Vaikeita asioita. Ja ei ketään tietenkään pitäisi kansallisuuden vuoksi syrjiä. Hiukan kuitenkin ahdistun kuullessani väitteen, että tämä taiteilija on ”täysin epäpoliittinen” ja siksi hänen pitäisi saada jatkaa kuin mitään sotaa ei olisi olemassakaan. Olen melko varma, että aivan yhtä epäpoliittinen se ravintolakokkikin Pietarissa on. Entä jos ”täysin epäpoliittinen ihminen” onkin suurin syypää nykyiseen sotaan?
En tiedä. Taidetta on aina käytetty valtioiden tavoitteiden välineenä. Viattomimmillaan se tarkoittaa vaikkapa Suomen ponnisteluja maakuvan kirkastamiseksi. Pahimmillaan se tarkoittaa taiteen käyttämistä osana propagandaa ja erilaisten väkivaltaisten toimien oikeutuksena. Ei taide koskaan ole epäpoliittista ja irrallaan yhteiskunnasta. Siksi sielläkin pitäisi uskaltaa olla jotain mieltä, vaikka se vaikeaa ja joskus vaarallista onkin.
