Tämä ei taida olla aivan tavanomainen musiikkikirja.
Ensin haastattelija pohdiskelee Mahler-traditiota Bernsteinin, Soltin ja Kubelikin kautta ja toteaa haastateltavalleen, että sinä ja Bostonin filharmonikot saitte aikaan aivan uuden otteen Mahlerin tulkitsemiseen. Kyllä vaan, toteaa kapellimestari, me saimme ensimmäisten joukossa mainetta nimenomaan Mahler-orkesterina. Ja sitten:
Kapellimestari: (Syö palan hedelmää.) Mmm, tämä on hyvää. Mango?
Haastattelija: Ei, se on papaija.
Japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan pari vuotta sitten ilmestynyt keskustelukirja (englanniksi Absolutely on Music) on erityislaatuinen dokumentti kahden maailmankuulun taiteilijan jutustelusta. Suomeksi teosta tuskin koskaan saadaan, täällä kun musiikkikirjoja ei osta kukaan.
Vanhat herrat puhuvat erityisesti musiikin tulkitsemisen ihmeellisestä maailmasta. Välillä jutut ovat aivan triviaaleja papaijoineen päivineen, mutta seuraavassa hetkessä sukelletaan syvälle. Murakami on kuunnellut Ozawan kaikki levytykset, osaa kohteliaasti haastaa itsestäänselvyyksiä ja pystyy jopa kaivamaan maestron muistista asioita, jotka hän on jo itsekin unohtanut.
Murakami on amatööri sanan alkuperäisessä merkityksessä: aito musiikin rakastaja, joka tietää paljon, on kuunnellut paljon, mutta joka ei silti ole asiantuntija. Siksi herrojen rupattelua on opettavaista seurata, aivan kuin kuuntelisi salaa ravintolassa naapuripöydän fiksuja ihmisiä.
Ymmärrän taas kerran, että tärkeintä on rakastaa, ei tietää – vaikka tietäminen toki usein vahvistaa rakkautta.
Lueskelen Ozawan ja Murakamin keskustelua joulukuussa, vuoden pimeimpänä aikana. Jostain syystä tulee mieleen menneen vuoden kohokohdat, eli kolme tapaamista, joissa pääosassa oli aito rakkaus taiteeseen. Kuulostaako naiivilta? Antakaahan kun kerron.
Göteborgiin kokoontui elokuussa nuoria festivaalijohtajia eri puolilta maailmaa. Meitä vanhoja oli kutsuttu paikalle keskusteluttamaan ja ehkä jopa opettamaan nuorisoa. Kaksi opiskelijaa jäi erityisesti mieleen.
Vastikään oleskeluluvan Ruotsiin saanut karismaattinen, Jemenistä kotoisin oleva nuorimies tekee stand up -keikkoja, järjestää kulttuuritapahtumia ja ylläpitää jemeniläisten kulttuurityöläisten online-verkkoa. Verkon kautta kaverukset tekivät mm. hulvattoman ”America first, Yemen second” -videon silloin, kun Donald Trumpin pilkkaaminen oli vielä hauskaa. Osa ystävistä on vankilassa, osa kidutettu kuoliaaksi, osa vain kadonnut – ja jokaisella on tuttavia, joiden lapset ovat kuolleet joko pommeihin, tauteihin tai nälkään.
Toinen valovoimainen nuorimies pakeni Kongon demokraattisesta tasavallasta kymmenen vuotta sitten, asuu pakolaisleirillä Malawissa – ja on perustanut jokavuotisen festivaalin keskelle pakolaisleiriä. Kotimaahan ei ole menemistä, koska vallanpitäjät pitävät häntä kapinallisena. Yhteisessä illanvietossamme hän esittää ranskaksi ja englanniksi runolaulelman, jossa luettelee asioita, joita kaipaa kotimaastaan. Aika moni silmä kostuu.
Mitä keski-ikäinen, yltäkylläisyydessä elävä valkoihoinen mies, jonka ainoat ammatilliset huolet koskevat alenevia valtionosuuksia ja joutavia arvonlisäveroon liittyviä ongelmia, voi muka näille opettaa? Eipä juuri mitään. Sen sijaan nuoret opettavat, että intohimo, rohkeus ja optimismi ovat elämässä tärkeintä.
Marraskuussa kutsuin muutamia festivaalijohtajia Helsinkiin itsekkäistä syistä eli juhlistamaan Finland Festivalsin 50-vuotispäiviä. Vahvimman esitelmän piti Haris Pasovic, sarajevolaisen EastWest-teatterin ja italialaisen Mittelfestin taiteellinen johtaja. Nuorena miehenä hän perusti Sarajevon piirityksen aikana Sarajevo Film Festivalin, jonne sai sodasta huolimatta kuin ihmeen kaupalla kuljetettua elokuvia kaupungissa toimivien lähetystöjen kautta.
Tuo festivaali taitaa olla ainoa taidetapahtuma maailmassa, jonne yleisö tuli 1990-luvulla kirjaimellisesti henkensä kaupalla – kaupunkia piirittäneen serbiarmeijan tarkka-ampujat näet huvittelivat ammuskelemalla elokuvateatteriin juoksevia ihmisiä. Tästä huolimatta yleisöä tuli ensimmäiselle festivaalille yli 15 000.
Kaupunki oli piirityksen aikana täynnä ulkomaalaisia sotakirjeenvaihtajia, jotka kiinnostuivat luovasta hullusta, joka järjestää festivaalia kuoleman keskellä. Pasovic kertoo kaikkien toimittajien aina kysyneen: ”Miksi te järjestätte elokuvafestivaalia sodan keskellä? Vastaus oli aina sama: ”Miksi nuo käyvät sotaa keskellä elokuvafestivaalia?”
Eipä tuohon ole tarvetta lisätä mitään.
Kai Amberla
