Sirpaleita pimeisiin joulukuun iltoihin:
1 Älkää säikähtäkö, en aio jauhaa Donald Trumpin noususta USA:n presidentiksi, en ainakaan koko kolumnin verran – tai ainakin yritän hillitä itseni. Kyseisestä herrasta on puhuttu aivan riittävästi tämän lehden ilmestymiseen mennessä ja loputon määrä toinen toistaan ristiriitaisempia skenaarioita on esitetty.
Demokratia on julmaa leikkiä, ja jokaisen vaalin tuloksena noin puolet ihmisistä on innoissaan ja toinen puoli kauhuissaan. Trumpin tapauksessa hämmennyksen määrä on poikkeuksellisen suurta ja erikoisinta on se, että hän sai vähemmän ääniä kuin vastustajansa, mutta tuli sikäläisen vaalitavan vuoksi silti valituksi. Tarinan opetus: ole röyhkeä, fanaattinen, valehtele, liioittele, vihaa, solvaa, karju – eli ole charmantti sillä paradoksaalisella tavalla, jolla yläasteella takarivistä rivouksia huuteleva nyrkkisankari saa noin puolet luokasta hurraamaan itselleen.
Mutta ollaan optimistisia: heppuhan on aito newyorkilainen! Ehkä hän vielä muistaa juurensa ja yllättää kaikki palaamalla umpiliberaalin kaupunkinsa ajatusten valtavirtaan. Joulun alla pitää uskoa kaikenlaista, vai kuinka?
2 Epäilen hiukan, että taidemaailman on vaikea yrittää piiloutua omaan suljettuun maailmaansa seuraavien vuosien aikana.
Australian Melbournessa kokoontui monisatapäinen taideammattilaisten joukko kesäkuun alkupäivinä, ja politiikka leijui jo silloin vahvasti ilmassa. Yksimielisyydestä ei tietenkään ollut kyse. Vanha jako ”taidetta taiteen vuoksi” ja ”taidetta jonkun asian vuoksi” ei ole minnekään kadonnut, mutta yllättävän vahva oli viesti, että taide-elämä ei voi enää kätkeytyä omien kulissiensa taakse ja jättää vastuunsa kantamatta. Esittävän taiteen instituutiot – festivaalit mukaan lukien – ovat poliittisten teemojen, ongelmien ja ristiriitaisten visioiden parhaita näyttämöitä, jos vain taiteelliset johtajat uskaltavat niiden pariin heittäytyä.
Taide on aina osa politiikkaa, vaikka taideammattilaiset kuinka yrittäisivät luikerrella pakoon. Taide on myös tapa vaikuttaa politiikkaan, sillä nimenomaan taide luo identiteettiä, kansallistunnetta, ”suomalaisuutta”, ”amerikkalaisuutta” tai ”australialaisuutta” – mitä näillä alati muuttuvilla käsitteillä sitten tarkoitetaankin.
3 Australia potee kollektiivista huonoa omatuntoa tavasta, jolla alkuperäisasukkaita on vuosisatoja kohdeltu. Se näkyy monenlaisina kunnianosoituksina ”First People” -nimellä tunnettua kansanosaa kohtaan ja erittäin tiukkana puhekoodina julkisissa tilaisuuksissa. Tämä ei ole ihme, jos yhtään jaksaa perehtyä aboriginaalien kohteluun. Ei ole kuin muutamia vuosikymmeniä siitä, kun oli aivan oikeutettua ottaa lapset pois vanhemmiltaan ja sijoittaa heidät ”kunnollisiin” valkoihoisiin perheisiin. Muita rikoksia massamurhista alkaen löytyy loputon määrä historiankirjoista.
Aboriginaalien synkkä historia on johtanut julkisen puheen ”poliittisen korrektiuteen” – ja luonnollisesti täälläkin moni populisti pitää puhetapaa teeskentelynä. Itse väitän, että trumpilaisen retoriikan aikoina poliittisesti korrektin puheen tärkeys on vain kasvanut, ei vähentynyt. Sanat ovat tekoja ja sisältävät joko kunnioitusta tai halveksuntaa – ja samalla antavat vahvan signaalin sivistyksen ja historiakäsityksen tasosta.
Suomessa asiat ovat edelleen suhteellisen hyvin, sillä epäkorrekti ja halveksiva puhe on poliittisessa johdossa poikkeus, ei sääntö. Ne poikkeukset tosin julistavat, että kansalle on puhuttava kansan kielellä, jotta kansa ymmärtäisi – epäselväksi tosin aina jää, mikä on se asia, joka kansan pitäisi ymmärtää. Samaisen erikoisen retoriikan perusteisiin kuuluu se, että valehtelu on sallittua ja suotavaa ainakin niissä tapauksissa, joissa ”valhe saattaisi olla totta”. Niinhän ihmiset Lidlin parkkipaikalla puhuvat, eräskin päätoimittaja on Suomessa perustellut motivaatiotaan julkaista tosiasioista piittaamattomia haastatteluja lehdessään.
Tämäkin media-asenne on sentään edelleen poikkeus, ei sääntö.
4 Mutta hetkinen: emme kai me voi odottaa taiteelta ”korrektia kielenkäyttöä”?
Emme tietenkään, ja tässä on taiteen ikuinen paradoksi ja vapauden ydin. Taide ei voi olla poliittisesti korrektia, mutta politiikka voi.
Ehkä australialainen näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja, muusikko ja ylpeä aboriginaali Richard Frankland osui johonkin olennaiseen tokaistuaan Melbournen illassa: Olen anarkisti, siksi optimisti!
KAI AMBERLA
