sunnuntai syyskuu 25. 2022

Pitkä kuuma kesä

 

1. Jos kustantaja mainostaa kirjan takakannessa, että nyt on käsillä uusi Toni Morrison, pitää tietysti olla hiukan epäluuloinen. Ettäkö toisen romaaninsa alle kolmekymppisenä kirjoittanut Brit Bennett olisi Morrisonin veroinen, miljoonien lukijoiden rakastama ja Nobel-lautakunnan kanonisoima prosaisti, jonka vaikutus paitsi kirjallisuuden historiaan myös yhteiskunnalliseen keskusteluun rodullistamisesta on ollut valtaisa?

Kyllä on. Oman kesäkirjapinoni ehdoton kohokohta oli Bennettin vuonna 2020 ilmestynyt romaani Mikä meitä erottaa, (saatavilla Maria Lyytisen erinomaisena suomennoksena). Tarina kertoo mustaihoisista kaksosista, joista toinen päättää ryhtyä valkoihoiseksi, jotta voisi elää tavalla, joka mustaihoiselle on mahdotonta. Tarina vie vuosikymmenien kautta etelävaltiosta ympäri Yhdysvaltoja, kuvaa epäluuloa ja rasismia eri ryhmien välillä ja sisällä, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan kertomus perheestä, johonkin kuulumisesta, ulkopuolisuudesta, identiteetistä, rakkaudesta.

Romaani on erityisen tehokas siksi, että se ei varsinaisesti syytä ketään eikä lankea sentimentaalisuuteen. Se vain kertoo ylivertaisella taidolla tarinaa siitä, miten ihonväri jakaa ihmiset eri leireihin ja miten vahvempi osapuoli saa kaiken sen, mistä heikompi ei uskalla edes uneksia, siitäkin huolimatta, että kukaan ei varsinaisesti ole toiselle paha.

Vaikka romaani on hyvin amerikkalainen, on teema täysin universaali. Pelkästään Helsingissä jo melkein viidennes asukkaista puhuu kotonaan muuta kuin suomea tai ruotsia, ja rasismi ja poissulkeminen on arkipäivää kaikille rodullistetuille ihmisille. Kuka kuuluu joukkoon, ketkä suljetaan ulkopuolelle, keitä ei hyväksytä ”suomalaisiksi”, on aivan keskeinen kysymys myös pohjoisessa maailman onnellisimmassa maassa.

2. Bennettin inspiroimana tekee mieli palata edellisen kolumnini teemoihin (aasinsiltana käytän veruketta, että mahtoiko kukaan löytää kesällä vain digitaalisena ilmestyneitä online-Rondoja) eli siihen, mitä opin keväällä ClassicalNext-konferenssissa Hannoverissa. Iso joukko ystävällisiä ja häkellyttävän homogeenisen valkoihoisia klassisen musiikin ammattilaisia kuunteli muusikko ja aktivisti Roger Wilsonin vahvaa puhetta musiikkimaailman epätasa-arvosta. Wilson on yksi brittiläisen Black Lives in Music -organisaation taustahahmoista, joka yrittää muuttaa musiikkielämää moniarvoisempaan suuntaan ja avata keskustelua teemoista, joista moni hyväntahtoinen musiikin ammattilainen mieluusti vaikenee.

Wilsonin puheen ydin? Hän kertoo nuorena ihmetelleensä, miksi niin muusikot kuin säveltäjätkin ovat lähes poikkeuksetta valkoihoisia. Miksi ihaillut kapellimestarit ovat kaikki valkoihoisia miehiä? Tuloksena oli tunne, että minua ei tuohon maailmaan haluta, minulla ei ole mitään tulevaisuutta noiden keskellä. Esimerkin voima on valtava, varsinkin kun teini-ikäinen nuori miettii, mitä harrastaisi, mitä tekisi elämällään.

Mikä ratkaisuksi? Kiintiöt ovat luultavasti varsin huono ajatus, mutta voisiko ohjelmasuunnitteluun ottaa uuden asenteen? Näkevätkö taiteelliset johtajat oman kaveripiirinsä ja taustansa yli? Entä osataanko rekrytointeja tehdä niin, että yhteiskunnan moninaistuminen näkyy myös hallintojen osaamisessa? Klassisen musiikin organisaatiot ovat rutiininomaisesti huolissaan yleisöjen harmaantumisesta, mutta silti markkinointitiimit rekrytoivat ihmisiä, joiden ainoa kokemushorisontti on valkoihoinen, keskiluokkaisen eurooppalainen. Riski on suuri, että uudet yleisöt jäävät tavoittamatta ja toiminnan kenttä laajenematta.

Googlen tapainen kansainvälinen jätti (tästäkin olen aiemmin paasannut) palkkaa suunnitelmallisesti mahdollisimman erilaisia ihmisiä – siis ihmisiä, joiden ihonväri, äidinkieli tai kulttuurinen tausta poikkeavat toistaan. Ei Google mitään hyväntekeväisyyttä harrasta. Siellä on kylmän rauhallisesti analysoitu, että vain tällä strategialla Google voi pärjätä globaalissa kilpailussa. Ehkä seuraavaksi, kun taas ihmettelemme konserttiyleisön puuduttavaa homogeenisyyttä, kannattaisi Googlelta ottaa oppia rekrytoinnin käytännöistä.

 

3. Tanssin talo avautui keväällä keskellä pandemian (toivottavasti) viimeistä aaltoa, mutta vasta Helsingin juhlaviikkojen aikana se viimein heräsi täysillä henkiin. Uuden instituution tulo on isompi asia kuin äkkiä voisi ajatella. Tanssin talo ei ole pelkkiä seiniä ja uusinta lavateknologiaa. Se on lupa luoda uutta, ajatella uusiksi, tuoda näytille esityksiä, joita yleisö ei aiemmin tiennyt rakastavansa.

Helsingissä on viimein paikka, jossa kansainväliset vierailut voidaan toteuttaa kelvollisissa olosuhteissa. Tanssin talo on keskipiste koko alan kehitykselle, ei vain Helsingissä vaan koko Suomessa. Samalla se on koko alalle huutomerkki: nyt voimme näyttää, mihin pystymme. Kannattaa seurata.

 

KOLUMNISTIT

11 VIESTIT0 KOMMENTIT
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
37 VIESTIT0 KOMMENTIT
25 VIESTIT0 KOMMENTIT
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
7 VIESTIT0 KOMMENTIT
38 VIESTIT0 KOMMENTIT
21 VIESTIT0 KOMMENTIT