1.
Hannu Väisänen tuntuu olevan kaikkialla, ja hyvästä syystä.
Uusimmat maalaukset ehtii vielä katsoa Helsingin Galerie Forsblomissa. Uusin romaani on juuri ilmestynyt, mutta itse lueskelen hitaasti nautiskellen viime vuonna ilmestynyttä novellikokoelmaa ”Piisamiturkki ja muita kertomuksia”. Kaikkien tarinoiden päähenkilöt ovat jotenkin kaukana poissa, vieraalla maalla ja eksyksissä omassa elämässään.
Väisänen on harvinainen kirjoittaja. Millintarkka, ymmärtävä, musikaalinen – ja tarkkailee hahmojaan hiukan kuin tiedemies, aavistuksen verran tunteettomasti, kaukaa.
Ihailen erityisesti Väisäsen sointuvaa suomenkieltä. Tulee mieleen, että kielen kauneus syntyy ulkopuolisuudesta, etäisyydestä ja irtiotosta. Monivuotinen asuminen ulkomailla, musiikin syvällinen tuntemus ja kuvataiteen huikea osaaminen – sekä tuo kieleen pehmeää herkkyyttä ja vivahteiden tajua? Vai kuvittelenko vain?
Väisäsen tarinat eivät tietenkään ole totta ja siksi ne ovat niin tosia.
2.
Elämme erikoisia aikoja, sillä politiikka on muuttunut sanoiksi ja sana taiteeksi. Toden ja epätoden raja häilyy, hämmennys on suuri. Ja kuten taiteessa aina, kysymyksiä on vastauksia enemmän.
Vai mitä pitäisi sanoa keskeisistä ministereistä, jotka ennen vaaleja vannoivat, että koulutuksesta ei leikata, mutta jotka nyt ovat valtaisalla innolla käymässä kaikkien koulutustasojen kimppuun – ja silti kuitenkin vakavalla naamalla ylistävät koulutuksen tärkeyttä ja toivottavat opettajille ”tsemppiä”?
Tai mitä pitäisi sanoa valtiovarainministeristä, joka puhuessaan eduskunnalle sotkee luvut 10 ja 90 ja on jälkikäteen kovasti pahoillaan, sori?
Kyse täytyy olla taiteesta, sillä taiteessa ei koskaan ole oletettu kenenkään puhuvan totta. Taiteessa tarina on aina itsetarkoitus, oli se aikuisten maailmassa totta tai ei. Ainoa edellytys on tarinan koskettavuus ja voima – siis siitä huolimatta, että se voi olla täysin uskomaton.
Ylipäätään olemme ilmeisesti siirtyneet jonkinlaiseen postmoderniin poliittiseen kulttuuriin, jossa todellisuus koko ajan jäljittelee taidetta. Tarkoitan tällä sitä, että analyyttinen, faktoihin ja tutkimuksiin perustuva keskustelu on – jos ei nyt kokonaan niin ainakin osittain – menettänyt merkityksensä, koska mielipiteet on nostettu yhtä tärkeäksi kuin tieto.
Siksi on jokseenkin turha lyödä tiskiin tutkimustuloksia yleissivistyksen tärkeydestä ja monipuolisen tiedon merkityksestä – tai aivan yksinkertaisesti vaikkapa erikoislukioiden tai musiikkiluokkien oppimistuloksista. Ei, kaikki tuollainen tieto vain osoittaa, että kyse on jostain ihme eliitistä, joka vain pettää kansaa, näin on juu, tämä on mielipiteeni ja se pitää!
Oopperasta ja sen merkityksestä sivistyksen kokonaisuudessa en edes uskalla sanoa mitään.
Nykyisessä ilmapiirissä kannattaa luultavasti olla mahdollisimman hiljaa, ainakin jos sattuu edustamaan humanistisia aloja. Jos pysymme kuulemattomissa, voi olla, että ne unohtavat meidät. Olisikohan tämä paras strategia postmodernissa poliittisessa maailmassa?
3.
Nykyinen ulkoministeri pitää ”plokia”, jota suosittelen kaikille niille, jotka yrittävät ymmärtää ajan henkeä. Päälauseita, ei sivulauseita. Mielipiteitä, ei faktoja. Väittämiä, ei analyyttisiä perusteluita. Ja lisämausteena alatyylisiä nokkeluuksia ja ilkeyksiä kansalaisten riemuksi.
Runoutta, sanalla sanoen. Tässä maistipaloja:
USA:n vierailu helmikuussa 2016: ”Kaikki tapaamiset olivat hyviä, asioista puhuttiin perusteellisesti ja niiden oikeilla nimillä.”
Mitkä ihmeen tapaamiset? Mitkä asiat? Mitkä oikeat nimet? Minua kiinnostaisi, mutta ulkoministeri ei kerro. Ja miksi kertoisi, koska runo on jo tuollaisenaan napakka ja ytimekäs.
Joulukuu 2015: ”Tapasin tänään Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin Belgradissa. Oli hyvä tapaaminen. Työt sujuvat, mutta kannatus mataa. Sisu kasvaa. Ei tätä maata vapaaehtoisesti itkupillien hoidettavaksi anneta. Vaaleihin on vielä matkaa. Kyllä Egyptin korpi opettaa.”
Mitä Lavrovin kanssa puhuttiin? Mitkä ihmeen itkupillit? Miten Egypti tähän liittyy? Ja jos liittyy, onko kyseessä muinainen vai nykyinen Egypti? Ulkoministeri ei kerro vaan jättää kaiken auki, niin kuin tarinankertojat aina.
Ja nyt vasta ymmärrän. Soinin ploki on taidetta, ei politiikkaa. Se synnyttää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Se jättää lukijansa ihmetyksen tilaan. Sitä pitää arvioida kuin mitä tahansa runoteosta.
Taidan kuitenkin unohtaa plokin ja jatkaa Hannu Väisäsen tarinoiden parissa, ihan vain oman mielenrauhani vuoksi.
KAI AMBERLA
