sunnuntai huhtikuu 28. 2024

Rakastettavan viaton

 

Sirpaleita alkavalle kesälle:

1.

Arvokkaan näköiset, sanavalmiit ja hyvin pukeutuneet herrat (tällaista taidemusiikkipiireissä yleensä on) kera yhden vieläkin tyylikkäämmän naisen keskustelevat orkestereiden kiertueista: onko järkevää, että satapäiset muusikkojoukkueet kiertävät ympäri maailmaa, pariisilaiset Tokiossa, tokiolaiset New Yorkissa ja newyorkilaiset Berliinissä?

Ollaan Lontoossa, ja paikalla on klassisen musiikin managereita kaikkialta maailmasta tekemässä keskenään kauppoja ja puhumassa alan trendeistä.

Totta kai on järkevää kiertää, sanovat kaikki, ja kieltämättä hyviä syitä löytyy paljon. Sitä paitsi sellaisia ihmiset aina ovat olleet: kun he osaavat jotain, haluavat he näyttää osaamistaan mahdollisimman suurelle joukolle mahdollisimman monessa paikassa.

Jopa pieni tutkimuskin on tehty siitä, mitkä olivat ne konsertit, jotka ovat jääneet ikuisesti mieleen ja joissa jotain erityisen suurta tuntui tapahtuneen. Lähes kaikilla vastaus on sama ja sisältää kaksi osiota: ensimmäinen ja ehkä ratkaisevin pamaus tapahtui oman kotikaupungin orkesterin konsertissa, silloin kun kuulija oli vielä pieni ja kun ensimmäistä kertaa musiikki valui täydellä voimalla koko sieluun. Ja se toinen elämys: kun jokin vieraileva orkesteri kävi kotikaupungissa ja toi musiikkimaisemaan uuden ja kiehtovan aspektin.

2.

Tutkimus taitaa olla totuudenmukainen. Itse muistan edelleen sen järisyttävän tunteen, kun Turun kaupunginorkesteri vieraili koulussani (taisin olla kahdeksan- tai yhdeksänvuotias), ahtautui voimistelusaliin ja kajautti ilmoille Prokofjevin satuteoksen Pekka ja susi. Kiehtova tarina, pelottava susi, joka soluun menevä musiikki. Toisin sanoen elämää suurempi elämys, joka luultavasti vaikutti tulevaisuuteeni enemmän kuin itse ymmärränkään. Vielä nykyäänkin iho menee kananlihalle, kun kuulen Pekkaa kuvailevan rakastettavan viattoman teeman.

Muisti tosin on aina valikoiva ja epäluotettava. En ole ihan varma, oliko paikalla sittenkään koko orkesteri ja oliko se edes kunnianarvoisa Turun filharmonia – luultavasti paikalla oli korkeintaan kamarikokoonpano, mutta pienen ihmisen päässä se muuttui suureksi.

Ja se toinen pamaus, jo aika paljon vanhempana: siihen aikaan tylsään ja harmaaseen synnyinkaupunkiini tuli jostain syystä Jerusalemin filharmonikot Mahleria ohjelmassaan. Tuskin esitys oli kovin kummoinen, mutta silti se jäi mieleen, ehkä osittain siksi, että jo snobismin alkeet hallitsevana seurasin huvittuneena kaupungin pikkuporvariston tärkeilyä, mutta erityisesti siksi, että muusikoita oli niin paljon ja kovin erinäköisiä kuin liiankin tutussa paikallisessa orkesterissa – eikä se musiikkikaan meinannut millään mahtua konserttisaliin.

Jatkakaa orkesterit kiertämistä, sillä luultavasti ihmeitä tapahtuu jokaisella etapilla.

3.

Lontoon managerikohtaamisessa mainitaan ohimennen myös orkesterikiertueiden hiilijalanjälki, mutta kiusallinen asia unohtuu jo seuraavassa lauseessa. Tämä on jonkinlainen moderni tabu: kukaan ei halua edes ajatella sellaista maailmaa, jossa ympäristösyistä kielletään orkestereiden, muusikoiden, bändien, tanssijoiden ja muiden taiteilijoiden kiertueet.

Pian voi tulla eteen aika, jolloin japanilaisen orkesterin lennättäminen Eurooppaan parille keikalle voi olla vaikeasti perusteltua, tai jopa kiellettyä.

Mutta ehkä toivomme parasta ja unohdamme asian ainakin toistaiseksi.

4.

Ette ehkä usko tätä, mutta tulipa jämähdettyä kotisohvalle ja katsottua euroviisuja. Vielä ihmeellisempää on se, että itse asiassa siitä syntyi oikein hauska ja viihdyttävä kaksituntinen kaiken blingblingin keskellä.

Ainoa musiikillinen huomio tämän sirkuksen aikana: kuulosti siltä, että perinteiseen, ammattimaiseen säveltämiseen oli käytetty aiempaa enemmän aikaa, jos nyt kukaan ehti moista ajatella kaiken pukuloiston ja valoleikkien keskellä.

Tuli mieleen myös mahdollisesti toivottoman epäkypsä ajatus: vaikka euroviisuissa kohkataan tietyistä maista ja ”oman maan” faneista, kyseessä on aidon kansainväliset bileet. Nationalistinen fanitus on lopulta silkkaa leikkiä, ja riehakas ”we are family” -bailaus täyttää kaiken tilan.

Näennäinen, pinnallinen, tyhjänpäiväinen, kaupallinen, totta kai – ja ehkä juuri siksi niin rakastettavan viaton, viihdyttävä ja mahtipontinen tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja moninaisuuden juhla. Ainakin omasta suloisesta punavuorelaisesta kuplastani katsottuna. 

KAI AMBERLA

KOLUMNISTIT

Johan Tallgren
14 VIESTIT0 KOMMENTIT
Juri Reinvere
12 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kai Amberla
45 VIESTIT0 KOMMENTIT
Kimmo Hakola
33 VIESTIT0 KOMMENTIT
Lotta Wennakoski
16 VIESTIT0 KOMMENTIT
Minna Leinonen
15 VIESTIT0 KOMMENTIT
Mioko Yokoyama
1 VIESTIT0 KOMMENTIT
Olli Virtaperko
46 VIESTIT0 KOMMENTIT
Susanna Valimaki
21 VIESTIT0 KOMMENTIT