Sveitsiläisen kirjailijan Peter Bischelin mainio novellikokoelma ”Lastentarinoita” sisältää kertomuksen ”Amerikkaa ei ole olemassa”. Amerikan mannerta ei aikuisten oikeasti ole olemassakaan ja kaikki sinne muka matkustaneet yhteisestä sopimuksesta väittävät sellaisessa paikassa käyneensä. Tarinan voi tulkita vaikkapa niin, että totta vieköön, mitään Amerikkaa ei ole koskaan ollutkaan, on vain lukemattomia erilaisia amerikoita, jokaiseen makuun ja jokaiseen tulkintaan.
Alan olla yhä vakuuttuneempi, että Suomea ei ole olemassa.
Tai on toki, sehän on historian eri vaiheiden kautta syntynyt maantieteellinen kokonaisuus, jonka rajojen sisälle jäävää aluetta yhteisestä sopimuksesta kutsutaan ikivanhalla nimellä Suomi.
Mutta onko jokin mystinen Suomi tai suomalaisuus olemassa? En tiedä muuta varmaa kuin että kieli nimeltä suomi on olemassa, sitä kieltä tässäkin kolumnissa vaihtelevalla menestyksellä yritän käyttää. Tosin kielikin on sekoitus erilaisia murteita, ilmaisutapoja ja sanontoja, jotka vain yhdessä määritelty kirjakieli pitää kasassa. Ja kirjakielikin muuttuu koko ajan, koska muut kielet tunkeutuvat sen alueelle.
Yritä siinä sitten määritellä mikä Suomi on.
Suomikuva on ollut vuosikymmeniä paitsi erilaisten virallisten tahojen ponnistelun myös jatkuvan naureskelun kohde. Viime aikoina on puhuttu hienommin maabrändistä ja imagosta – mutta sama vanha Suomikuva se siellä lymyää.
Todellisuus on jo kauan sitten mennyt toiseen suuntaan. Nimittäin: Suomea ei ole olemassa, on vain lukuisia suomia siellä täällä, ja sen lisäksi Helsinki, joka on aivan oma juttunsa.
Tämä ei ole julistus Helsingin puolesta muuta Suomea vastaan – tämä on vain tosiasian toteaminen. Lontoo ei ole Britannia, Berliini ei ole Saksa, Moskova ei ole Venäjä. Lapin luonto on upeinta mitä maantieteellinen Suomi tarjoaa, mutta ei Lapilla ole mitään tekemistä Helsingin kanssa.
Helsingin kaupunki järjesti näyttävän ”Moi Helsinki” -tapahtuman Pekingin Xidan-aukiolla toukokuun puolivälissä. Taustalla oli virallinen kahden kaupungin yhteistyö asiaankuuluvine puheineen ja kumarruksineen, mutta itse aukiolla järjestetty festivaali oli kaikkea muuta. Nyt mentiin taide edellä ja helsinkiläisten ykköstaiteilijoiden johdolla.
Tällaisten tempausten ongelma on sirpalemaisuus, mutta kokonaisuus rakentui nyt tyylikkäämmin kuin missään aiemmin näkemässäni promootioprojektissa – siitä yksinkertaisesta syystä, että ohjelmiston suhteen ei tehty kompromisseja. Lavalla ei nähty kansantanhuja tai muuta klisee-soppaa vain siksi, että jokin alue vaatii oikeutta ”omaan esiintyjään”, kuten yleensä tapahtuu, jos ”koko Suomea” yritetään kerralla markkinoida.
Ohjelman kokosi monessa liemessä keitetty Erik Söderblom, kumppaninaan ympäristötaiteilija Kaisa Salmi. Tangoa kyllä täälläkin tanssittiin, mutta helsinkiläisellä otteella: Tero Saarinen Companyn valovoimaiset tanssijat ja taustalla HumppAvantin säteilevät muusikot. Musiikkina ei ollut laahaavaa ”suomalaista tangoa” vaan seksikästä ja räiskyvää menoa Avantin tyyliin. Lisäksi lavan täyttivät Club For Five, Kimmo Pohjonen, Minna Tervamäki ja moni muu. Suurimmaksi tähdeksi taisi nousta häikäisevän lahjakas ja karismaattinen helsinkiläinen tanssija Ima Iduozee.
Pekingissä ei siis nähty saappaanheittoa, täällä ei pelattu suopotkupalloa eikä vahvistettu juntti-kliseitä. No, joulupukki sentään oli paikalla Visit Finland –organisaation lähettämänä, mutta sen voi hyvin antaa anteeksi, sillä joulupukin suosio Kiinassa on hämmentävän suurta. Jos siitä jotain iloa koituu suomalaiselle matkailuelinkeinolle, aina parempi.
Kokonaisuus toimi varsin hyvin, vaikka yleisöä olisi voinut olla enemmän ja vaikka poikkeukselliset sateet lyhensivät kolmipäiväisen tapahtuman kaksipäiväiseksi. Kohtalon ironiaa tämäkin: sade on tuttu vieras Suomen festivaaleilla. Tuli mieleen, että olisiko kesäsateessa jokin Suomen syvin identiteetti?
Mutta onko Suomea olemassa?
On ja ei, monella tasolla, sekaisin ja eri suuntiin polveillen. Kansallisen identiteetin määrittely on nykymaailmassa yhä vaikeampaa ja useimmiten täysin turhaa. Erityisesti se koskee pääkaupunkeja, jotka edustavat vain itseään, suhtautuvat määrittely-yrityksiin huvittuneesti ja kulkevat omia polkujaan muista välittämättä – tuoreimpana esimerkkinään Lontoo, joka ummehtuneesta Britanniasta vähät välittämättä valitsi äänivyöryllä pormestarikseen pakistanilaisen muslimin pojan.
Nykyään Euroopassa kummitteleva kansallisuusaate nousee juuri tästä paradoksista: kun yhtenäisiä ”kansoja” ei oikeastaan enää missään ole, nousee epätoivoisia yrityksiä sellaisten rakentamiseksi. Yritykset ovat tuhoon tuomittuja, mutta ehtivät silti aiheuttaa paljon tuhoa.
KAI AMBERLA
Kirjoittaja on Finland Festivalsin toiminnanjohtaja.
