1. Menen sitten kauppaan tai kahvilaan, aina sama juttu: minulle puhutaan automaattisesti venäjää, koska niinhän ulkomaalaisen kanssa on tavattu toimia.
Syyskuumassa Jerevanissa on siihen hyvä syy. Kaupunkiin on saapunut yli 50 000 venäläistä Putinin aloitettua sodan Ukrainaa vastaan. Suurin osa tulijoista – näin minulle kerrotaan – on tullut siksi, että tänne on helppo siirtää pieni tai suurempikin yritys ja siirron jälkeen lännen asettamat pakotteet eivät enää ole voimassa. Siksi liikemiehet ja -naiset ovat tulleet Jerevaniin aloittamaan uuden elämän. Lisäksi mukana on tietysti valtava joukko liikekannallepanoa pakenevia nuoria miehiä.
Seuraus: Armenian talous käy ylikierroksilla, uutta pääomaa on maa täynnä, Jerevanin vuokrat ovat nousseet pilviin ja paikalliset asukkaat ovat hiukan hämmentyneitä. Toisaalta Armenia hyötyy uusista maahantulijoista, toisaalta ongelmia saattaa kasautua.
Venäjän järjetön käytös näyttäytyy aina vain oudommassa valossa. Armenialaiset puhuvat laajalti venäjää, maat ovat tehneet kauppaa aina, kulttuurielämä on vahvasti linkittynyt venäläiseen taiteeseen neuvostoaikojen perintönä mutta jatkunut ongelmitta Neuvostoliiton romahdettua. Tulee mieleen naiivi ajatus: jos Venäjä olisi tavallinen demokraattinen valtio, mikä valtava voima ja kukoistus vallitsisi sen lähinaapureissa!
Mutta minkäs teet. Venäjä on keksinyt tarinan suuruudestaan eikä ymmärrä, että kyseessä on pelkkä fiktio, johon omatkaan kansalaiset eivät enää jaksa uskoa.
2. Olemme Jerevanissa yli satapäisen festivaaliammattilaisten joukon kanssa. Yksi kiihkeimpiä keskusteluja koskee kaupunkien suhdetta kulttuuri-instituutioihin, ja laajemminkin kaupunkien suhdetta siihen kansallisvaltioon, jonka alueella se sattuu olemaan.
Mainion provokaation esittää urbanisaatioon erikoistunut brysseliläinen professori Eric Corijn. Hänen mielestään valtiot eivät enää määritä ihmisten identiteettiä läheskään yhtä paljon kuin kaupunki, jossa he elävät. Ihmiset ovat berliiniläisiä tai pariisilaisia enemmän kuin saksalaisia tai ranskalaisia. Tämä perustuu siihen, että kaupungeissa paitsi synnytään, niihin myös koko ajan tullaan jostakin. Ja jo nyt kaikkialla maailmassa suurissa kaupungeissa valtaosa väestöstä puhuu jotakin muuta kieltä kuin ympäröivä kansallisvaltio.
Kaupungit ovat kielten ja kulttuurien sekametelisoppaa, ja niitä on lähes mahdotonta mahduttaa jonkin kansallisen tarinan alle. Ennen kansallisvaltioiden voittokulkua Eurooppa koostui kaupunkivaltioista. Voi olla, että olemme hiljalleen menossa takaisin siihen aikaan.
Tästä näkökulmasta Putinin fiktio ikuisesta Venäjästä on yhtä omituinen kuin puhe aitosuomalaisesta Helsingistä. Moskovalaiset, pietarilaiset tai vladivostokilaiset tuskin välittävät suuresta Venäjä-tarinasta, he ovat ennen kaikkea kaupunkiensa kansalaisia – ja kaikki venäläiset suurkaupungit ovat aina olleet monien kielten, uskontojen ja elämäntapojen sulatusuuneja. Siis kaikkea muuta kuin yhden oikean venäläisyyden näyttämöitä.
Mitä tällä on tekemistä musiikin tai kulttuurin kanssa? No ainakin sitä, että kansalliset edistämiskampanjat ja erilaiset maakuvan parannushankkeet saattavat olla nykyään huvittavia, jopa vahingollisia. Ei ole kovin kiinnostavaa tietää, onko joku säveltäjä ”suomalainen” tai ”venäläinen”. Jokin muu tarina heidän markkinointikoneistonsa on kirjoitettava.
Kulttuuripolitiikassakin paikallisuus on useimmiten valtiota tärkeämpää. Ajatellaan vaikkapa mitä tahansa kaupunginorkesteria tai -teatteria, festivaaleista nyt puhumattakaan. Ne ovat enemmän kaupunkilaisia kuin valtiolaisia.
Corijn tietysti provosoi ja ymmärtää oikein hyvin, että myös kansallistunne on olemassa, ja vaikkapa juuri Armeniassa (ja kaikissa aggressiivista Venäjää lähellä olevissa maissa) se elää juuri nyt erinomaisen vahvana. Mutta silti taideväenkin kannattaa pohtia brändäämisen jaloa taitoa. Voi olla, että ”suomalaisen musiikin” markkinointi ei vie oikein mihinkään.
Syyskuussa eksyin puolivahingossa Eugene Mokulun eli taiteilijanimeltään Ege Zulun keikalle. Tämä Roihuvuoren lähiössä syntynyt ylpeä helsinkiläinen ja kovassa nousussa oleva muusikko räppää uusimmalla levyllään aidosti ja tunteella: ”Oi maamme Helsinki, tää on mun synnyinmaa”. Jossain taustalla vaikuttaa toki Suomi-niminen lempeä hyvinvointivaltio, mutta identiteetti tulee kaupungista. Kaupunki on kotimaa.
Ja lohdutukseksi muille kaupungeille: ihan hyvin Helsingin sijasta lyriikkaan voi vaihtaa Tampereen, Turun, Oulun tai jonkin muun.
Kai Amberla
