Suomen valtion taloudellinen tilanne on viittä vaille katastrofaalinen. Pandemian, Ukrainan sodan ja uusien asehankintojen aiheuttama poikkeuksellinen velkaantuminen, verotuloennusteiden horjuvuus (volatiliteetti) ja talouskasvun pitkäaikainen hidastuminen ovat johtaneet siihen, että julkisen sektorin menoihin on istuvan hallituksen viimein pitänyt puuttua ”kovalla kädellä”. Ja mikäpä hallituksille olisi hauskempaa kuin näyttää kansalle oikein tiukkaa otsaryppyä.
Ylen rahoitus on yksi monista valtion menoeristä, joihin erityisesti perussuomalaiset ovat halunneet – ja haluavat yhä – puuttua, aina ohjelmasuunnittelua myöten. Parlamentaarisen työryhmän sopima indeksikorotusten torppaaminen ei heille riitä.
Yleisradio Oy (Yle) on suomalainen julkisen palvelun televisio- ja radiotoimija, jonka tehtävänä on tarjota laadukasta ja monipuolista sisältöä suomalaisille.
Julkisen palvelun lain mukaan Ylen tulee erityisesti tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria sekä ottaa ohjelmistossa huomioon sivistysnäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen sekä tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista.
Suurin osa Ylen rahoituksesta tulee Suomessa asuvilta kansalaisilta ja yrityksiltä kerättävästä Yle-verosta. Tämä vero on sidottu tuloihin, ja sen tuotto siirretään valtion televisio- ja radiorahastoon, josta se ohjataan Yleisradion käyttöön. Loput Ylen tuloista koostuvat ohjelmien ja palvelujen myynnistä.
Ylen kulut koostuvat pääosin henkilöstökuluista, mutta myös ohjelmatuotantojen ostamisesta, teknologiasta, tilakuluista ja palvelujen hankinnoista.
Hallitusohjelman mukaisesti lokakuussa 2023 perustettiin parlamentaarinen työryhmä pohtimaan Ylen missiota ja tulevaa rahoitusta.
Lopputulema syyskuussa 2024 kaikkien kupruilujen jälkeen oli esitys luopua indeksikorotuksista vuosien 2025–2027 ajaksi. Lisäksi sovittiin, että vuoden 2026 alusta Ylen määrärahasta maksettavan arvonlisäveron osuus korotetaan 10 prosentista 14 prosenttiin. Tämä kasvattaa Ylen kuluja noin 19 miljoonalla eurolla vuodessa.
Pontevasti esitettiin myös, että Ylen määrärahat tulisi entistä tiukemmin kattaa Yle-veron tuotolla. Tämä on kuitenkin vaikeaa veronkeruun aikataulun vuoksi.
Säästötoimien kokonaisvaikutus on noin 66 miljoonaa euroa eli noin kymmenesosa Yleisradion budjetista. Leikkausten seurauksena Yleisradio aloitti media-alan historian suurimmat muutosneuvottelut: 1 798 työntekijästä vähennettiin 309 henkilöä, joista irtisanottiin 156. Loput poistuivat eläkkeelle tai tekivät muita ratkaisuja.
Ylen rahoitus on jatkossa lähes kokonaan riippuvainen Yle-verosta. Vero määräytyy valtion verotulojen mukaan. Jos valtion talous jatkaa velkaantumisen tiellä ja talouskasvu näivettyy entisestään, meillä ei tulevaisuudessa ole enää entisen kaltaista, sivistyksestä huolehtivaa Yleisradioyhtiötä.
Euroopan yleisradiounioni (EBU) koostuu jäsenmaista, joiden julkisen palvelun mediatalot tuottavat monipuolista sivistyssisältöä. Ylen musiikkitarjonta, erityisesti klassisen musiikin määrä, on ollut perinteisesti vahva ja arvostettu. Yle on panostanut musiikkiohjelmiin ja konserttilähetyksiin.
Verrattuna esimerkiksi Saksaan (ARD), Ranskaan (France Musique) tai Iso-Britanniaan (BBC Radio 3), Suomen Ylen klassisen musiikin tarjonta on ollut kilpailukykyinen ja arvostettu.
Näin ei kuitenkaan enää ole – eikä tule olemaan. Nyt klassisen musiikin lähetyksiä ja ohjelmia on vähennetty, mikä on herättänyt kriittistä keskustelua kulttuuriväen keskuudessa. Keskeinen kysymys kuuluu: mitä kulttuurin kuluttajat Yle-verolla enää saavat? Kuinka paljon julkisen palvelun media voi säästää ilman, että kulttuurin, sivistyksen ja tiedonvälityksen taso kärsii?
Klassisen musiikin vähentäminen vaikuttaa kulttuurilliseen monimuotoisuuteen ja kansalaisten mahdollisuuksiin nauttia ja oppia korkeatasoisesta taiteesta.
Pieni maa, jolla on lyhyt sivistyshistoria, on vastuussa tulevien sukupolvien sivistyspääomasta. Koulujen musiikinopetus on ajettu alas, Suomen musiikki-ihmeen synnyttänyt musiikkioppilaitosverkosto on vaikeuksissa, ja nuoret eivät ole enää kiinnostuneita vaativasta soittamisesta. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opiskelijat tulevat yhä useammin ulkomailta.
Yleisradion supistukset ovat talon sisäisiä arvovalintoja. Mikäli yhtiö omassa strategiatyössään katsoo, että taidemusiikkia on ollut liikaa ja että kuuntelijaluvuista kilpaileminen kaupallisten mediatalojen kanssa synnyttää ainoastaan ”tärkeää ohjelmasisältöä”, olisi päättäjien syytä lukea Yle-lakia useammin.
Jos länsimaisen kulttuurihistorian keskeinen osa, taidemusiikki, ja sen vahva suomalainen perinne katoavat kansakunnan kollektiivisesta muistista, voi sitten viimeinen sammuttaa valot metsäkansan valuessa tulevaisuudessa takaisin shamanistiseen horrokseen.
