Sotainen vuosi 2023 ja yltäkylläinen kulutusjoulu ovat takanapäin. Ajan paradoksi: kun nykysotien kärsimys tulee lähelle, on onnekkaiden osa jatkaa häpeillen onnellista elämää. Näitä iloisia, menestyviä ihmisiä on maailmassa paljon. Sodista syyttömästi kärsiviä on myös paljon. Me onnekkaat maksamme rahalla kärsimyksen pois silmistämme, mutta kärsiville raha ei tuo elämää takaisin, ei korvaa menetettyjä kehonosia, ei menetettyä kotia ja ammattia.
Miljoonien ihmisten elämä on tässä maailmassa toivotonta ilman uskoa tulevaisuuteen. Sadetta ei kuulu vuosiin. Pakolaisia vyöryy kylmään Suomeenkin jälleen yllättävistä saumoista, kukin onneansa ja monet aitoa turvaa elämäänsä etsien. Joukossa on huippukoulutettuja nuoria tähtäimessään parempi elintaso liberaalissa lännessä, ja sitten on seikkailijoita, joiden agenda vaihtelee mielikuvituksen ääripäiden välillä. Me, jotka uskomme järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, joudumme hyväksymään senkin vaihtoehdon, että turvallisuutemme voi tulevaisuudessa yllättäen heiketä.
Demokratia on Telluksen historiassa nuori valtiojärjestys. Katsoessamme ympärillemme diktatuurin ja korruption lonkerot luikertelevat jälleen himokkaina vallan esikartanoissa.
George Orwellin vähemmän tunnettu esikoisromaani Down and Out in Paris and London (1933) on rationaalinen kuvaus köyhyyden ja kurjuuden kokemuksista, joiden lähtökohtana ovat tekijän henkilökohtaiset kokemukset 1920-luvun Pariisissa ja Lontoossa. Kirjailija kuvailee yksityiskohtaisesti elämäänsä köyhyydessä, asunnottomuutta, epävarmoja työoloja ja yhteiskunnan riistäviä epäkohtia.
Pariisin osuus kuvaa Orwellin elämää alempitasoisena ravintolatyöntekijänä, joka elää miten missäkin. Teoksen toinen osa, Lontoo, laajentaa kuvausta köyhien elämästä Orwellin kotimaassa. Kirjailija työskentelee tiskarina ja katutyöläisenä, kertoen rankoista olosuhteista, joissa köyhät joutuvat elämään päästäkseen edes joskus asuntolaan yöksi.
Romaani on Orwellin voimakas kritiikki köyhyyttä kohtaan sekä rohkea yritys tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Se on edelleen vuonna 2024 ajankohtainen teos, joka herättää lukijan pohtimaan ihmisten kohtaloa yhteiskunnassa ja yhteiskunnan vastuuta niistä, joilla ei ole mitään.
Kun kävelen Pariisin katuja vuonna 2023, en voi ummistaa silmiäni kaduilla asuvista asunnottomista, joiden koti on kaupungin antamissa teltoissa. Asunnottomia on suurkaupungeissa ollut aina, mutta nyt heitä on uhkaavasti kasvava määrä.
Ihmiset levittävät makuupussinsa ja telttansa julkisten rakennusten lippojen alle, saavat eri järjestöjen avustajilta iltaruoan ja menevät vähin äänin nukkumaan. Rakennusten sylissä, siltojen alla ja rakenteiden onkaloissa yöpyy Pariisin alueella noin 50 000 asunnotonta. Aamulla telttojen pitää olla poissa, siivoojat tulevat desinfioimaan paikat, jotta kalustetuissa huoneistoissa asuvien arkielämä voi jatkua. Missä nämä onnettomat ihmiset vaeltavat päivänsä, en tiedä, mutta illalla he ovat jälleen samoissa paikoissa varaamassa oman paikkansa mahdollisimman pian pimeän laskeuduttua.
Kaiken tämän ympärillä kuhisee kaupungin onnekas osa; siinä kulkee elämänsä karusellissa elegantisti onnettomia väisteleviä kiireisiä hyväosaisia, joilla on päällään kalliit merkkivaatteet ja muut luksusvärmeet. Kukaan ei näe, kuule tai puhu lasiseinän läpi.
Sata vuotta sitten Orwellin teksteissä elämä oli samanlaista. Sodan uhka, köyhyys, kulkutaudit, rikkaudet, suru, ilo ja uppoutuminen huumaaviin aineisiin tuskan lievittämiseksi olivat läsnä arjessa maailmansotien välissä.
Tätä aikaa me elämme nyt. Toki teknologia on kehittynyt, tietokoneiden laskentateho on huima, ja tekoälyn maailmanvalta orastaa muuttaen perinteiset työnkuvat lisäten osaltaan pelkoa tulevaisuudesta.
Pariisissa on paljon kaduilla esiintyviä muusikoita. Kilpailu on kovaa, kolikoita annetaan kitsaasti. Tutustuin kesällä italialaiseen nuoreen pianistiin, sanokaamme Pietroon.
Pietro on keskisuuresta italialaisesta kaupungista, jossa hän suoritti musiikkiopintonsa ja pääsi jatko-opiskelemaan Wieniin. Pietro osallistui useisiin pianokilpailuihin, ei voittanut, mutta pääsi kerran finaaliin. Agentit eivät innostuneet hänestä. Pietro opetti pianonsoittoa Italiassa jonkin vuoden, mutta sitten hän keksi idean, joka on tuonut hänelle leivän pöytään jo usean vuoden ajan.
Pietro pakkaa kevättalvella pakettiautoonsa mustan pystypianon ja matkustaa puoli vuotta Euroopan eri kaupungeissa soittamassa Chopinin etydejä, valsseja ja poloneeseja.
Puolen vuoden ansiot antavat hänelle kulujen jälkeen turvan vuodeksi kotipuolessa – ja säästöönkin jää. Loisteliaasta taitavasta soitosta onnekkaat ihmiset innostuvat ja antavat seteleitä.
Pietro on nyt onnekas, hän myös pitää ulkotyöstä.
Kimmo Hakola