Poikkeuksellista tämänkertaisessa kulttuurikasvatuksessa oli se, että se käytiin julkisuudessa ja sen kohteeksi joutui menestynyt Hollywood-tähti. Oopperatalot kautta maailman muistuttivat Timothée Chalamet’a siitä, ettei omaa kokemustaan oopperan tai baletin vanhanaikaisuudesta voi aina pitää yleispätevänä mittarina, vaikkei taiteenlajeista itse niin innostuisikaan. ”Ketä kiinnostaa joku baletti tai ooppera” -kommenttia yhtäältä arvosteltiin ja toisaalta kiiteltiin, sillä se nosti keskusteluun kulttuurin rakenteet. Tradition ylläpidon lisäksi juuri ne mahdollistavat käänteentekevien maailmankuvien, erilaisten identiteettien esiintulon tai ekologisen tilanteen hahmottamisen. Ehkä Chalamet otti opikseen ja ymmärsi, etteivät kulttuurilaitokset ole olemassa vain häntä varten, vaikka ne ovat olemassa myös hänelle.
Kulttuurikasvatus tarkoittaa montaa eri asiaa, viime aikoina myös lisääntyvää käyttäytymiskoodin opettelua. Jotta esittävän taideteoksen olisi ylipäätään mahdollista puhua meille omaa kieltään, on kulttuurin pariin saateltujen kanssa aloitettava toisinaan perusasioista. Moni esiintyvä taiteilija muistaa selkäytimessään pelon, jossa yläasteen lavalle astumisen kauhua ryydittivät kokemukset huuteluista tai esineiden lentelemisestä kesken esityksen. Kun balettitanssija Atte Kilpinen ilmaisi järkytyksensä katsojien käytöksestä Kansallisbaletissa, pinnalle noussut keskustelu aktivoi monella omia kouluaikaisia esiintymismuistoja.
Virossa tai Saksassa ei voi olla panematta merkille teatteriesityksissä käyvän nuoren yleisön suurta määrää. En silti usko, että nuoret aikuiset hakeutuisivat esityksen pariin yksittäisen esityksen houkuttelemina. Oopperassa tai teatterissa käyminen on pitkän työn tulosta. Kun Saksassa peruskouluikäiset oppilaat istuvat teatterissa, esitykset puretaan useasta eri näkökulmasta, myös niiden yhteiskunnallista merkitystä analysoiden. Suomessa Taidetestaajat-projektin jatko on vaakalaudalla, vaikka juuri se on mahdollistanut nuorille pääsyn kulttuuritapahtumiin. Niissä käyminen on tapa, joka täytyy opetella.
Kulttuurin parissa viihtyvien on ollut kivuliasta havahtua tosiasiaan, ettei kaikilla ole suhteellisen kalliisiin lippuihin yksinkertaisesti varaa. Kulttuurikasvatus saattaa olla myös luokkakokemus, joka synnyttää tunteen ulkopuolelle jäämisestä. Berliinin kulttuuritalot tarjosivat kolmen euron lippuja kaikkein alimman työttömyyskorvauksen piirissä oleville. Kokeilu lopetettiin, sillä niitä ei ostanut kukaan.
Suomessa teattereiden markkinoinnit vetävät rastin seinään, kun esitystä ilmestyy katsomaan pienikin miesporukka. Salit ilta toisensa jälkeen täyttävän superkatsojan kiinnostus ei vielä riitä nostamaan taidetta uudelle tasolle, hehän istuvat siellä jo valmiiksi. Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset käyttävät kulttuuriin aikaa ja rahaa, tutustuvat teoksen taustoihin etukäteen, laittavat herätyskellon soimaan varmistaakseen parhaat paikat runofestivaalille, matkustavat junalla jopa ohjelmiston julkistustilaisuuteen.
Eurooppalaisen identiteetin ytimessä on aina ollut pyrkimys ymmärtää olemassaoloamme ja maailmassa tapahtuvaa jatkuvaa muutosta. Kulttuuripalveluiden aktiivisin katsoja haluaa ylläpitää sopimusta siitä, että eikö me nyt kaikki yritetä yhdessä eteenpäin. He seuraavat aikaansa ja kulttuurin eri kenttiä alan ammattilaisia huomattavasti laajemmin. Juuri naiset pitävät kulttuuritalot pyörimässä kaikkialla Suomessa.
Vaikka yleisö onkin Suomessa usein harmaapäistä, se silti vaikuttaa olevan uusiutuvaa. Kaikilla vuosikymmenillä tehdyt tutkimukset osoittavat kulttuurin kokijoiden suurimman kävijäkunnan koostuvan juuri naisista. Ehkä meidän tulisi nuorison ohella kääntää katseemme heihin. Miksi siis anella taiteelle juuri nuorten miesten hyväksyntää? Ketä kiinnostaa Timothée Chalamet’n huolimaton heitto?
