Satuin kuulemaan viime kesänä Mäntän Serlachius-museossa mielenkiintoisen keskustelun. Alakouluikäinen lapsi katseli yhtä maailmankuulun kuvanveistäjän Anish Kapoorin maalauksista ja kysyi seuralaiseltaan, mitä teos esittää. Aikuinen vastasi tälle kysymällä, mitä tämä ajattelee sen esittävän. Lapsi kertoi näkevänsä siinä suuria merivirtoja tai jälkiä taistelusta.
Kysymykseen vastaaminen kysymyksellä toistui näiden kahden keskustelijan välillä myös Kapoorin monumentaalisen Edeltäjän (Ancestor) kohdalla. Taiteilija ei ollut kertonut uudesta veistoksestaan etukäteen juuri mitään, sillä hän toivoi ihmisten kokevan sen ilman ennakko-odotuksia. Se vain on, hän sanoi.
Lapsi näki veistosjärkäleen jättimäisenä kukkana tai meteoriittina. Jäin miettimään, kuinka hienoa on, että sama henkilö voi kokea yhden teoksen näin eri tavoin. Samalla panin merkille, kuinka taitavasti aikuinen jätti antamatta lapselle suoria vastauksia. Maailman äärettömyys tuli lapselle liki teosten välityksellä, ja toisilleen vastakohtaisten tulkintojen myötä teosten ytimessä säilyi arvoitus. Kukka voi luoda ympärilleen kauneutta, meteoriitti tuhoa, ja molemmat voivat olla vaarallisia tai hyödyllisiä riippuen lajista tai katsantakannasta.
Esittelyssä Kapoor taustoitti teostensa lähtökohtia, materiaaleja ja tekniikoja ja kertoi pureutuvansa taiteellaan ikuisiin kysymyksiin ja häntä askarruttaviin metafyysisiin vastakohtiin, aineettoman ja aineellisen illuusioihin. Vaikka osa teosten nimistä antoikin viitteitä tulkinnoille, ne eivät tyhjentyneet sanallistamalla. Tälle lapselle taiteilija oli luonut tilan, jossa mielikuvituksella oli ylin voima.
Sain viime keväänä kiinnostavan toimeksiannon. Minua pyydettiin säveltämään lokakuussa avattavan Turun musiikkitalo Fuugan Ateljee-salin avajaisiin teos, joka jollain tavalla käsittelisi iloa. Tunsin suurta innostusta, onhan kunniatehtävä päästä säveltämään ensimmäisten joukossa uusi teos kauan odotettuun musiikkitaloon.
Samalla tunsin kauhua. Kuinka ilmaista iloa sävelkielelläni, jossa riitasoinneilla, ei-perinteisillä harmonioilla ja kitkaisilla sointiväreillä on tärkeä sija? Miksi tuntuu vaikealta ilmaista musiikilla iloa? Tiibetin hengellinen johtaja Dalai-lama on pohtinut, kuinka voimme elää iloisina maailmassa, jossa on niin paljon kärsimystä. Tästä joku voisi jatkaa: eikö juuri siksi musiikki voisi soida valoisana? Filosofi Theodor Adornolle taiteen valjastaminen ”turhamaiseen kauneuteen” edustaisi kuitenkin todellisuuden kieltämistä ja lumeeseen tuudittautumista.
Teosten alkuideat, olivatpa ne lähtöisin tilaajalta tai minulta itseltäni, ovat eräänlaisia arvoituksia, joita lähestyn musiikillisen materiaalin kautta. Iloa mietittyäni havaitsin, että ongelmat, yhteiskunnalliset murtumakohdat, kritiikki ja hämmennys musiikillisina lähtökohtina tuottavat minulle säveltäjänä välittömiä aistillisia vastineita. Ilo taas tuntuu passiivisemmin viittaavan johonkin ennestään tuttuun ja totuttuun, seesteiseen musiikkiperintöön – sellaiseen, joka voi toimia helppona kulutushyödykkeenä tai nautinnon välineenä. Voisiko iloa pursuava nykytaide toimia kriittisenä muutosvoimana?
Kaiken kaikkiaan taiteilijan alkuimpulssit ovat lopulta pieni osa valaisemassa taideteosten monimerkityksellistä kokonaisuutta. Vaikka ilo on muotoutunut teokseni yhdeksi lähtökohdaksi, luonnollista hankausta syntyy työstäessäni valitsemaani materiaalia, kun musiikki jollain lailla alkaa puhua omalla rakenteellaan ja omilla lainalaisuuksillaan, myöhemmin muusikoiden tulkitessa sitä ja kuulijoiden muodostaessa oman ymmärryksensä musiikista. Valmistuttuaan teokset itsenäistyvät ja voivat edelleen välittää uusia viestejä, joita ne eivät alun perin tekijälleen tarkoittaneet.
Kenties juuri ristiriidoissa ja monimerkityksellisyydessä piilee taiteen erityisyys ja voima. Lopulta taiteen ytimessä on arvoitus. Kun hyväksymme mysteerin olemassaolon, kysymykset voivat olla vastauksia kiehtovampia. Tällöin teos voi olla kukka tai meteoriitti – tai molempia.



