Utopiassani joka musiikkiopistossa ja peruskoulussa on säveltäjäkummi, joka vierailee oppilaitoksissa kertomassa itsestään ja musiikistaan. Jokainen oppilas tuntee lähialueensa säveltäjän nimeltä, on kuullut hänen musiikkiaan, ehkä soittanutkin sitä ja tutustunut säveltäjään luennolla tai sävellyspajassa. Visioni tuntui joitakin vuosia sitten epärealistiselta. Nyt, hyvän yhteistyön ja uudelleen muotoutuvien taidekasvatuksen toimintatapojen myötä, sillä on mahdollisuuksia toteutua.
2010-luvun alussa olin mukana Riitta Tikkasen Suomeen lanseeraamassa Kuule, minä sävellän! -hankkeessa, jossa pääkaupunkiseudun merkittävät musiikkitoimijat esittivät nuorten sävellyspajoissa syntyneitä teoksia. Ohjenuorana oli alkuperäisen hankkeen perustajan Jon Deakin ajatus: ”Mitä enemmän lapseen luottaa, sitä enemmän hän sitoutuu sävellystyöhönsä”. Yhtenä säveltäjämentorina projektissa oli Olli Kortekangas, joka opasti sävellysohjaajia olemaan arvottamatta lapsen ilmaisua. Lapsen ja nuoren omaan kokemusmaailmaan pohjautuva ja siihen luottava kasvatusfilosofia loi uudenlaisia mahdollisuuksia sävellyspedagogiikan kehittymiselle.
Opetuksen historiassa säveltäminen on ollut varattu ammattilaisille, ei oppilaille. Vielä 1980-luvulla muiden kuin sävellyksen ammattilaisten harjoittama säveltäminen korvattiin käsitteellä ”musiikillinen keksiminen”, myöhemmin se on ollut ”musiikin luovaa tekemistä” ja vaikka mitä. Eufemismin avulla kenties tiedostamatta ylläpidettiin mielikuvaa säveltäjästä suurmiesnerona. Muissa taideaineissa ei kiertoilmaisuja tarvittu – runo on runo, vaikka sen kirjoittaisi oppilas. Merkittävä uudistus tapahtui vuonna 2015 julkaistussa koulujen taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmassa, jossa tuotiin vahvasti esiin säveltäminen. Musiikkioppilaitosten vastaava opetussuunnitelma seurasi pian perässä hyvänä kakkosena.
Yhdessä OPS-uudistukset olivat kaukonäköinen teko, joka edelleen tuulettaa pölyttyneitä asenteita ja madaltaa kynnystä säveltää. Kouluissa säveltäminen tasa-arvoistaa kaikki lapset ja nuoret säveltämään, ja kipinän saaneet nuoret voivat syventää osaamistaan edelleen ammattisäveltäjän opissa musiikkiopistojen sävellystunneilla – jos niitä on tarjolla. Vähitellen kentällä tapahtuva laaja-alainen muutos tasoittaa luonnollisella tavalla myös säveltäjien ammattikunnan vinoutunutta sukupuolijakaumaa.
Säveltäminen nostetaan tänä vuonna esille musiikkiopistoissa, kun vuosi 2024 on Suomen musiikkioppilaitosten sävellyksen teemavuosi. Uutta musiikkia sävelletään itse, esitetään, kuunnellaan ja tilataan. Aiheen ympärillä käy kuhina myös muualla: lukion musiikinopettajat saavat sävellyspedagogista koulutusta valtakunnallisessa LUMOKE-hankkeessa, uusia pedagogisen musiikin sävellystilauksia on laitettu vireille useissa musiikkioppilaitoksissa, alakouluissa on lähetetty Soivia postikortteja koulusta toiseen, ja pedagogista nykymusiikin ohjelmistoa ollaan keräämässä helpommin saataville. Lisäksi Metropolian Säpe-hanke koulutti musiikinopettajia sävellyspedagogiikassa, ja Suomen Säveltäjien Ääneni äärelle -hanke vei sävellysopetusta yli kolmeenkymmeneen musiikkiopistoon ympäri Suomen. TAMK:ssa ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemialla voi opiskella säveltämisen pedagogiikkaa, ja musiikkiopistoissa tarjotaan sävellysopetusta yhä enemmän myös pk-seudun ulkopuolella. Instituutioilla on merkittävä rooli sävellyspedagogiikan uudistamisessa. Myös tutkimukset, artikkelit ja tilastot ovat auttaneet muuttamaan puheita teoiksi.
Taidepedagogiikassa tarvitaan myös utopioita. Taidekasvatus, kuuntelukasvatus, yleisökasvatus, sävellysprojektit ja -opetus kouluissa ja musiikkioppilaitoksissa, säveltäjäkummit – kaikki vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisella kiinnostuksella säveltämistä ja aikamme musiikkia lähestytään. Nykyisessä utopiassani nykymusiikki on aikamme ääni, ei aikamme marginaalinen ääni.
