Haluaisin, että konsertti olisi yleisölleni nautinnollinen ja erityinen kokemus. En ajattele tässä vain muusikkoystäviäni vaan myös niitä, jotka eivät välttämättä ole kovinkaan perehtyneitä nykymusiikkiin, mutta jotka ovat tulleet konserttiin sattumalta. Haluaisin vain luoda musiikkia, joka on mielenkiintoista – ehkä siksi, että monimutkainen ajattelu ei sovi minulle.
Ihmisillä on selvästi puutteellisia käsityksiä nykymusiikin säveltäjän ammatista. Kun esittelen itseni säveltäjänä Japanissa, minulta kysytään usein: ”Sävellätkö tv-mainoksiin tai vastaaviin? Etkö? Miten sitten ansaitset tulosi?” Olen kokeillut erilaisia selityksiä, ja viimeisin vastaukseni kysymykseen on: ”On ihmisiä, jotka tarvitsevat tätä musiikkia.”
Mitä sitten on nautittava nykymusiikki?
Sibelius-Akatemian sävellysseminaarissa muutama vuosi sitten keskustelimme siitä, että ”säveltäjän tehtävä on siirtää yleisön korvat seuraavaan vaiheeseen”. Otan yhden esimerkin: Stravinskyn Kevätuhri (1913) oli ensi-illassaan skandaali, mutta lopulta siitä tuli erottamaton osa perusohjelmistoa. Toisin sanoen, oli ihmisiä, jotka tarvitsivat sitä teosta ja olivat valmiita siirtämään korvansa seuraavaan vaiheeseen.
Pyrin tarjoamaan yleisölle kokemuksia, joita he eivät ole koskaan ennen kokeneet. Haluan
tehdä musiikilla merkityksellistä aikaa, jonka ohi muuten normaalisti voisi vain kulkea. Olisin esimerkiksi iloinen, jos joku yleisön jäsen sanoisi kuultuaan musiikkiani: ”Nämä kymmenen minuuttia menivät niin nopeasti”.
Vaikeinakin aikoina haluan välittää positiivisen viestin taiteilijasuodattimen läpi sen sijaan, että ilmaisisin suoraan aikamme vaikeutta. Tämä ei tarkoita, että tavoittelisin vain suuren yleisön suosiota. Haluan myötävaikuttaa kiertokulkuun, jossa ihmiset ovat innokkaita käymään konserteissa, nykymusiikin kenttä aktivoituu ja maailmassa syntyy mestariteoksia.
Sävellysprosessini tärkeitä osia ovat sointi ja rakenne. Inspiraationi lähtee yleensä äänestä itsestään. Ensinnäkin etsin kiehtovaa sointia instrumentoinnin näkökulmasta. Mietin, millaisen soinnin haluaisin kuulla kuuntelemalla kappaleita samanlaisella instrumentaatiolla ja soittamalla itse soitinta. Yleisesti ottaen pidän eri soittimien luomasta perkussiivisesta soundista. Viime aikoina säveltasojen merkitys minulle on kuitenkin kasvanut.
Kun olen löytänyt äänimateriaalin, jota haluan käyttää, seuraava askel on pohtia kappaleen rakenteellisia kuvioita. Piirrän luonnoskirjaan abstrakteja hahmoja siitä, milloin minun pitäisi esitellä materiaali, mikä ajoitus olisi sille tehokkain ja miltä musiikin ennen ja jälkeen tulisi kuulostaa. Sen jälkeen kirjoitan musiikkia paperille käsin. Minun on helpompi käsitellä kynää kuin tietokonetta, ja tyhjä paperi antaa minulle enemmän vapauden tunnetta kuin nuottiohjelmisto.
Kun olen edennyt tiettyyn vaiheeseen, kuuntelen musiikkia alusta alkaen mielessäni. Jos muutos musiikillisessa virrassa tuntuu liian äkilliseltä, lisään musiikkia. Kun sävellän, olen yleensä eri virrassa kuin yleisö, koska keskityn yksittäisiin soundeihin. Siksi minun on jatkuvasti tarkistettava, että musiikin virtaus toimii.
Vaikka pyrin kirjoittamaan teoreettisesti vakuuttavan teoksen, pidän myös pienistä epähomogeenisuuden ja inhimillisten virheiden merkeistä. Joskus teoksen keskellä musiikki pyytää minua jättämään luonnosvihon ja lähtemään toiseen suuntaan. Riippumatta siitä, kuinka paljon aikaa käytän suunnitteluun luonnoskirjan edessä, musiikin syntyessä äänimateriaali tietää toisinaan enemmän luonnollisesta suunnasta kuin minä. Tällaisissa tapauksissa hylkään luonnokset ja aloitan teoksen lopun suunnittelun uudelleen.
Vaikka olen opiskellut kaikkien soittimien perusteet, opin aina uudelleen jonkin soittimen, kun minulla on mahdollisuus säveltää sille. Äskettäin esimerkiksi sävelsin kitaralle ja harmonikalle; opiskelu on loputonta. Aina on uutta opittavaa.
Olen japanilainen, ja tulin Suomeen Sibelius-Akatemian maisteriopiskelijana seitsemän vuotta sitten. Kirjoitan luonnoskirjani japaniksi tai joskus englanniksi, kun aion näyttää sitä muille. Kun olen Japanissa, saan tietoa silmieni ja korvieni kautta, vaikka en haluaisikaan. Mutta täällä en ymmärrä kaikkea, mitä ympärilläni puhutaan ja mainostetaan. Se jättää minulle lopulta vain hiljaisuuden. Silti kaiken ymmärtäminen ei aina tuo onnea. Opiskelen ahkerasti suomea, joten saatan jonain päivänä menettää tämän hiljaisuuden.
Erilaisten kulttuurien ja kielten kynnyksellä oleminen on varmasti vaikuttanut työhöni. Japanilainen kulttuuri perinteisestä kulttuurista videopeleihin ja mangaan on vaikuttanut luovaan prosessiini, sekä tietoisesti että tiedostamatta. Lisäksi musiikillinen kieleni on sekoitus suomen- ja englanninkielistä ajattelutapaa sekä sitä, mitä olen oppinut monilta musiikin parissa tapaamiltani ihmisiltä.
Mioko Yokoyama
Kolumni on ilmestynyt englanniksi Finnish Music Quarterly -lehdessä.
