Säveltäjän ja kirjailijan työnkuvissa on paljon samaa. Molemmissa luodaan tyhjästä uusi kuvitteellinen maailma – musiikissa sävelin, kirjallisuudessa sanoin. Kirja ja sävelteos ovat pääsääntöisesti yhden ihmisen keksinnön tuloksia, eli työnkuva on yksilökeskeinen. Säveltäjän ja kirjailijoiden luomien sepitteiden rakennuspalikat koodataan paperille tai paperiin vertautuvaan datavirtaan. Kun kuvitteelliset maailmat – musiikilliset ja sanalliset tarinat – ovat valmiit, lopputulos on pino konkreettista tai virtuaalista paperia täynnä koodia, joka muuttuu musiikiksi tai sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi.
Erojakin on, niistä keskeisimpänä musiikin ja kirjallisuuden eri käyttöliittymät. Kirja on sellaisenaan lopullinen taideteos, jonka kokemiseen vaaditaan vain lukutaito. Taidemuotona kirjallisuutta abstraktimmassa musiikissa partituuri vaatii sävelvirraksi muuttuakseen vielä yhden välivaiheen: esittäjän. Nuotti on kuin ruokaresepti ja kirja kuin itse ruoka. Musiikkikokemus pitää valmistaa alusta alkaen ohjeiden mukaan, kirja puolestaan on kuin tarjottimella eteen kannettu valmis ateria.
Tämä perustava taidemuotojen ero heijastuu äänikirjan problematiikkaan, jossa jo pöytään katettua kirja-ateriaa alkaa uudelleenvalmistaa asiaankuulumaton toinen kokki, ääninäyttelijä, mikä monesta syystä kalvaa kirjailijoita ja runoilijoita. Tyytymättömyyden ulostulon keppihevonen oli vuoden 2023 tekijänoikeuslain muutos, jossa äänikirjojen lukijat rinnastettiin esittäviin taiteilijoihin. Lakimuutoksen seurauksena aiemmin vain kirjailijoille maksetun kirjastojen lainauskorvauksen piiriin tuli toinen edunsaaja, äänikirjan lukeva näyttelijä, mikä pienensi kirjailijoiden ansioita. Ja kun äänikirjat myöhemmin vyöryivät musiikin suoratoistopalveluihin, romahti kirjan kuuntelukokemuksen korvaustaso samalla tavalla kuin musiikissa oli jo aiemmin tapahtunut.
Kirjailijat kärsivät tästä säveltäjää enemmän, koska konserttiesiintymisistä maksettaville tekijänoikeuskorvauksille ei ole kirjallisuudessa vastinetta – konserttisarjojen, klubikeikkojen ja stadionkonserttien kaltaisille esitysfoorumeille ei kirjallisuudessa yksinkertaisesti ole kysyntää eikä tarvetta. Äänikirja ja suoratoistopalvelujen olematon korvaustaso iskevät siis suoraan kirjailijan tulonmuodostuksen ytimeen, jonka keskeiset kivijalat ovat apurahojen lisäksi kirjoituspalkkiot sekä fyysisen tai digitaalisen kirjan myynti- ja lainauskorvaukset.
Äänikirjojen tuottamien taloudellisten menetysten merkitystä kirjailijoille ei voi väheksyä, mutta niiden taustalta piirtyy esiin voimallisesti toinen, fundamentaalisempi ongelma. Olen seurannut mielenkiinnolla kirjailijaystävieni ärtyneitä ulostuloja sosiaalisessa mediassa äänikirja-aiheen tiimoilta, eikä viestiketjuissa tarvitse mennä kovinkaan syvälle, ennen kuin taloudellisen näkökulman rinnalle ja ohi nousee moraalinen närä: ärtymys oman henkisen omaisuuden tärvelemisestä. Jos kirjailijoita on uskominen – enkä näe syytä olla uskomatta – tekevät ääninäyttelijöiden tulkinnat usein väkivaltaa kirjailijan kerronnan rytmille ja supistavat lukukokemuksen tarjoamat rajattomat mielikuvituksen multiversumit yhdeksi fiksatuksi tulkinnaksi. Ne tekevät vahinkoa kielen hengittävyydelle, painotuksille, monitulkintaisuudelle, oman mielikuvituksen lennolle ja henkilökohtaisen ajattelemisen kyvylle. Toisin sanoen: äänikirja typistää luovuutta, rajaa mielikuvitusta ja kaventaa tekstin välittämää ja lukijan kokemaa tunnemaailmaa.
Kirjailijan työn hedelmien muuntaminen ilman tekijän omaa kontrollia toisen ihmisen puhevirraksi tekee monitasoista vahinkoa sekä kirjailijalle että itse teokselle. Äänikirjan konsepti musiikin suoratoistomaailmassa on kirjailijalle taloudellisesti tuhoisaa, ja kun tekstivirta vaihtuu puhetulvaksi, muuttuu kirjailijan ajatusten välittymisen luonne peruuttamattomasti. Toisin on musiikissa, jossa esittäjä on aidosti tarpeellinen työkalu säveltäjän luoman musiikillisen universumin välittämiseksi; säveltäjät haluavat, että heidän teoksiaan esitetään mahdollisimman moninaisina tulkintoina. Se ei ole keneltäkään pois. Kirjallisuudessa kirja tai runo sen sijaan on itsessään lopullinen taideteos, täysimääräisesti kenen tahansa lukutaitoisen nautittavissa. Kun tähän täydellisyyden taiteelliseen pesään sitten tunkeutuu ääninäyttelijän hahmoinen käenpoikanen, joka sekä pilaa taideteoksen että hävittää välillisesti kaikki fyffet, en yhtään ihmettele, että kirjailijaa harmittaa. On tapahtunut taiteellisesti ja taloudellisesti kaksinkertainen peruuttamaton loukkaus.
