Kun puolikuntoinen Iivo Niskanen taannoin keskeytti Torinon talviolympialaisissa miesten 50 km:n perinteisen tyylin kilpailun ja joutui tuoreeltaan tunnekuohuissaan toimittajan eteen rupattelemaan kuulumisistaan, läpäisi monen suomalaisen hiihtosydämen myötätunnon ja tuskan myötäelämisen aalto. Keskeyttämisen hinta oli neljän vuoden harjoittelu ja sen myötä 4 500 hukkaan valunutta työtuntia. Luku on karu. Se oli itse asiassa niin karu, että sen kuultuani herpaantui keskittymiseni itse haastatteluun, ja fokukseni seilasi lauantaisen alkuiltapäivän sosiaalipornosta numeroiden maailmaan.
Aloin miettiä 4 500 tunnin tosi olemusta. Se on reilun puolen vuoden verran täysiä 24 tunnin päiviä. Muutettuna viisipäiväisiksi, kahdeksan tunnin työviikoiksi Niskasen harjoittelumäärä vastaa kahden vuoden ja kahden kuukauden työaikaa. Ja ottaen huomioon huippu-urheilijan harjoittelun kuormittavuuden on ymmärrettävää, että tuota työtä ei tehdä kahdeksan tunnin kokonaisuuksissa. Se on pakko pilkkoa pienempiin osiin ja siten pidemmälle ajanjaksolle, hyvinkin Niskasen uskottavasti suustaan niiskuttamalle neljälle vuodelle. Neljälle hukkaan heitetylle vuodelle.
Samalla kun koin inhimillistä empatiaa lajitoverin tuskan edessä, vaelsivat ajatukseni laajemmin inhimilliseen kilvoitteluun. Mieleeni hiipi déjà vu -muistumia omista säveltäjänkokemuksistani ja nykyisten sekä historiallisten kollegojen ponnisteluista alalla, jossa kilpailu on kovaa ja tavoitteissa epäonnistuminen on oletusarvoinen asiantila. Tätä pohtiessani oli pakko todeta, että suuri osa luovan taiteilijan työn hedelmistä on kuin Niskasen surullinen keskeytys: ajan ja voimavarojen haaskausta. Säveltäjän työssä huippu-urheilijan harjoitustunteja vastaavan työmäärän saa hyvinkin kulumaan ison orkesteriteoksen tai laajan näyttämöteoksen, sellaiseen kuin oopperan, säveltämiseen. Ne edustavat teostyypiltään ja painoarvoltaan klassisen musiikin korkeinta statusta nauttivaa osaa, mikä perustuu rahaan: niiden esityttäminen on tuotannollisesti kallista ja riskialtista, ja ne työllistävät usein toista sataa eri alan huippuosaajaa. Ilman välitöntä menestystä esitykset jäävät usein kertaluontoisiksi, ja valtaosalle teoksista käy kuin urheilussa häviäjille – ne vaipuvat unholaan.
Talviolympialaiset huipentavan 50 kilometrin kuninkuusmatkan hiihtäminen kestää oopperan verran, jota puolestaan sävelletään osapuilleen yhden olympiadin verran. Torinon olympialaisissa viisikymppiselle osallistui 65 urheilijaa. Huolimatta siitä, että Niskasen tunteikas haastattelu on Suomessa jo nyt piirtynyt syvälle kansalliseen epäonnistumisten kaanoniin, tosiasia on, että oikeasti kukaan ei tulevaisuudessa tule muistamaan tuosta kilpailusta muita kuin voittaja Johannes Klæboa. Onnistumisen ja epäonnistumisen sekä muistetuksi tulemisen ja unohduksiin painumisen matemaattinen suhde on oopperoiden ja laajojen orkesteriteosten säveltämisen kohdalla samansuuntainen. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan on perusteltua ajatella, että tällainen inhimillisten voimavarojen haaskaaminen on järjetöntä. Näin kuitenkin tehdään, koska riskisijoittamisen tapaan epätodennäköisen onnistumisen kohdalla palkinto voi olla huima. (Lisäksi on olemassa sellainenkin mahdollisuus, että joku ihan oikeasti pitää esimerkiksi oopperasta lajityyppinä, eikä mitään muuta niin paljon ammatillisesti halua kuin käyttää sellaisen säveltämiseen ja lopputuloksessa epäonnistumiseen parhaat vuotensa. Tätä motivaatiota ei täysin voi sulkea pois.)
Niskasen haastattelu toimi itselleni hyvänä muistutuksena siitä, että näennäisen järjettömällä urheilun ja kulttuurin niputtamisella saman ministeriön hallinnon alaisuuteen on sittenkin järkiperusteita. Yhtäläisyyksiä piisaa. Niskasen kyyneliä katsoessani tuli mieleen monia muistumia taiteen parista, jossa epäonnistumisten henkilökohtainen hinta on samaten kallis ja jälki inhimillisesti rujo. Yksi asia erottaa kuitenkin hiihtäjän ja taiteilijan. Kun taiteilija epäonnistuu, hänen ruikutuksensa ei kategorisesti kiinnosta ketään, mutta kun urheilija epäonnistuu, myötäelää hänen tuskaansa muutama miljoona yhdessä nyyhkivää televisionkatsojaa. Ja kun oikein sopivasti häviää, voi epäonnistumisensa pohjalle rakentaa kestävän henkilöbrändin ja kokonaisen uuden ammatillisen uran, kuten hiihtäjä ja parlamentaarikko Juha Miedon tapauksesta hyvin muistamme. Tähän pystyy vain urheilija.
