Tekoälyn hyödyntäminen taidemusiikin luovassa työssä ja ansaintalogiikassa on vielä niin lapsenkengissään, ettei se tällä hetkellä oikeastaan näyttäydy uhkana eikä mahdollisuutenakaan. On kuitenkin kaikki syy olettaa, että tulevaisuudessa se tulee olemaan näitä molempia. Populaarimusiikin ja laajemmin populaarikulttuurin piirissä tekoälyn taloudellisen hyödyntämisen pelisäännöistä käydään jo kovaa vääntöä. Tämän taistelun lopputuloksen olisi syytä kiinnostaa myös jokaista taidemusiikin kentällä toimivaa.
Kun tekoäly tuottaa sisältöä sille syötetyn opetusmateriaalin pohjalta ja annettujen käskyjen mukaan, syntyy uutta kuvaa, ääntä ja tekstiä. Näitä sisältöjä voidaan hyödyntää taloudellisesti lähes kaikilla inhimillisen toiminnan alueilla. Keskeiseksi nouseekin kysymys: kuka kerää tekoälyn avulla luodun taloudellisen lisäarvon – kuka omistaa syntyneiden teosten tekijänoikeudet?
Tekoälypalveluita tarjoavien yhtiöiden – kuten OpenAI:n (ChatGPT), Anthropicin (Claude) ja Googlen (Gemini 3) – näkemys on, että koulutusmateriaalina käytetty aineisto menettää tekijänoikeussuojan muovautuessaan tekoälyn prosessoimana uuteen muotoon. Tämän logiikan mukaan esimerkiksi Pablo Picasson ja Salvador Dalín teosten pohjalta luodut ”Picasso–Dalí-hybridit” eivät olisi tekijänoikeudellisesti mitään velkaa alkuperäisille taiteilijoille, vaan ne olisivat vapaasti hyödynnettävissä.
Tekijänoikeusjärjestöjen kanta on päinvastainen: tekoälylle syötettävä suojattu oppimateriaali pysyy tekijänoikeuden piirissä teosten jatkoprosessoinnin kaikissa vaiheissa. Näin siksi, että tekoäly ei itsessään keksi mitään; se vain yhdistää sille syötettyä materiaalia tehtävänannon määrittämässä kehikossa. Oppimateriaalin merkitys, arvo ja omistajuus on helppo hahmottaa Picasso–Dalí-esimerkin kaltaisessa helposti tunnistettavassa tapauksessa. Jos tekijyyden ja korvausperiaatteen hyväksyy tässä, on sitä vaikea kiistää vähemmän ilmeisten esimerkkienkään kohdalla. Oletetaan esimerkiksi, että tekoäly on koulutettu tunnistamaan ja toistamaan vuosina 1972–73 tehdyn progressiivisen rockin tyyppipiirteet 150 vinyylilevyn aineistolla. Mureneeko vaatimus tekijyyden tunnustamisesta, jos lähdeaineiston määrä kasvaa? Nähdäkseni ei. Yksittäisen lähteen painoarvo toki pienenee sen sulautuessa massaan, mutta se ei silti lakkaa olemasta pienen siivunsa arvoinen, rahaksi muutettavissa oleva aineeton hyödyke.
Tekijänoikeusjärjestöjen vaatimus onkin johdonmukainen: tekoälypalveluiden tulisi hankkia – eli ostaa – käyttölupa suojatun materiaalin käyttöön sekä koulutusvaiheessa että materiaalin myöhemmässä kaupallisessa hyödyntämisessä. Vaikka olen tästä samaa mieltä, nousee mieleeni silti kysymys: poikkeaako oppimateriaalista ammentava tekoäly olennaisesti taiteilijasta, joka on käynyt läpi samanlaisen oppimisprosessin?
Esimerkiksi säveltämistä opiskellaan juuri näin: matkitaan vanhoja ja uusia mestareita ja tehdään tyylipastisseja. Osa materiaalista voi olla suojattua; germaanista modernismia opiskeleva saattaa imitoida Schönbergin ja Bergin lisäksi myös Boulezia. Minimalismia taas opitaan esimerkiksi Reichin tai Rileyn tyyliä ja tekniikkaa jäljittelemällä. Joskus jäljittely ”jää päälle”, jolloin herää kysymys: onko säveltäjällä työssään mitään oman persoonan jälkeä, vai ovatko omiin nimiin otetut teokset oikeastikin vain pastisseja? Säveltäjää ei kuitenkaan yleensä haasteta oikeuteen tyylin kopioimisesta, mutta tekoälyfirma ilmeisesti pitäisi voida haastaa?
Vastaus tähän kysymykseen voi löytyä ihmisen kopiointikyvyn ainutlaatuisesta piirteestä – inhimillisestä epätäydellisyydestä. Vaikka kuinka yrittäisi, täydellinen jäljittely tyypillisesti epäonnistuu, ja oman persoonan heijastukset tunkevat väkisin esille. Kevyen musiikin historia on täynnä tapauksia, joissa esikuvien kopioimisessa on epäonnistuttu, mutta epäonnistumisen sivutuotteena on sattumalta syntynyt jotain uutta, tunnistettavaa ja muistettavaa. Käsittääkseni tekoäly ei musiikin saralla ole vielä oppinut epäonnistumaan kopioinnissaan tavalla, joka tuottaisi mitään kiinnostavaa ja omaperäistä. Jos se kuitenkin joskus oppii tämän taidon, voimme palata kysymykseen: miksi ihminen saa epäonnistua kopioinnissaan onnistuneesti ja ilmaiseksi, mutta tekoäly ei?
