Alussa on pimeys. Pimeys on niin täydellinen, ettei näe omaa kättään, jota heiluttaa kasvojensa edessä. Sitä tuntee vain hennon ilmavirran ja kehonsisäisen nivelnatinan. Kuten Peräpohjolassa sanottaisiin: on niin pimiä, ettei näe pillilä imiä.
Kansallisteatterin kaamoksessa istuu seitsemisensataa katsojaa. Vaikka he eivät näe, he aistivat tarkkaan. Kuulo ja tunto herkistyvät. Oma hengitys tuntuu voimakkaalta. Sisäisiin tuntemuksiin kiinnittää poikkeuksellista huomiota, kun ei ole ulkopuolista maailmaa, jota katsoa.
Näin esitys tunkeutuu heti kättelyssä jokaisen katsojan sisimpään. Pimeys paljastaa puhtaan, raa’an olemassaolon, joka sykkii sisällämme. Arjen kiireet ja turhuudet unohtuvat. On vain tämä, olemassaoloni ja nyt-hetki.
Ja sitten: Henki liikkuu yleisön päällä. Siis musiikki. Sielukkaan viulun ja elektroniikan luoma tumma sävelvirta pyörii ihmissuvannossa. Se asettuu niin kuin vesi asettuu, niin ettei mihinkään jää tyhjää. Jokainen meistä on osa yhtä ja samaa olemassaolon virtaa.
Sitten, pitkän ajan jälkeen, lavalle syttyy kynttilä: elämän liekki. Miten kymmenen metrin päässä oleva kynttilä voi häikäistä silmiäni?
Näin alkaa Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaama teatteriesitys Tabu – Ihmisen ääni. Siitä on jo jokunen kuukausi, kun kävin esityksen kokemassa, mutta se on jäänyt sisälleni kieppumaan ja kipunoimaan. Ihmisen ääni etsii muotoaan minunkin sisäisessä pimeydessä.
En ihmettele, että moni katsoja on luonnehtinut Tabua hengelliseksi kokemukseksi. Tila, valot, videot, musiikki, ääni, esineet, liikkuvat lattiat ja vuorosanattomat esiintyjät muodostavat installaatioita, jotka lähestyvät sitä mihin meillä ei ole järjellä pääsyä: olemassaoloa itseään sekä sen ympärillä roihuavaa sisäistä etsintää ja taiteen ydintä.
Tabu on myös esimerkki siitä, miten keskeisessä asemassa musiikki/ääni on nykytaiteissa. Pekka Kuusiston voimakkaasti virtaava musiikki sekä Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu rakentavat Tabuun filosofisen kuulokulman. Kehämäisesti soljuva, moneksi monistuva ja kaikuisa musiikki koskettaa katsojan elämäntuntoa. Se muotoaa esityksen psyyken kankaaksi ja saa näkemään enemmän.
Jotkut kohtaukset näyttävät Caravaggion maalaukselta, jotkut Hubble-avaruusteleskoopin valokuvalta. Smedsiläinen kokeellinen symboliikka on väkevää. Peruskysymykset saavat yhä uusia muotoja, mikä tuo mieleen Peter Greenawayn digitaaliset videoinstallaatiot ja Terrence Malickin audiovisuaalisen runouden.
Ehkä mieleenpainuvin hetki on lavan alta ylös taivaisiin nouseva rakennusteline, jossa on rivissä seitsemän angelus musicantea, musisoivaa enkeliä. Seisten viulua soittavan Kuusiston kummallakin puolen istuu viulua veteleviä puttoja, jotka ovat lentäneet paikalle jostakin Raffaellon, Memlingin tai Bouguereaun maalauksesta. (Tosin käsiohjelman mukaan pienet siivekkäät ovat Itä-Helsingin musiikkiopistosta.)
En tiedä, olenko koskaan nähnyt kouraisevampaa kunnianosoitusta musiikille. Kuusisto oli kuin Pyhä Cecilia, muusikoiden suojeluspyhimys ja vertauskuva musiikin merkityksestä kulttuurille. Ja mitä ne enkelipelimannit soittivatkaan! Ne rahistivat erästä tunnettua suomalaiskansallista sfäärien harmoniaa.
Taiteilija on olemassaolon prisma, jonka kautta siirrämme katseemme turhasta ja ohimenevästä oikeaan ja pysyvään. Sellainen oli Timo K. Mukkakin, tuo pohjoisen taiteilija, joka kuoli Kristuksen iässä. Nykykulttuurissamme on vähän paikkoja tai tilaisuuksia, joissa voi enää aistia pyhän eli sen, ettei ”minä” ole kaiken keskipiste vaan häviävä hiukkanen yhteisessä maailmankaikkeudessamme. Se hengen palo, joka taiteessa on, on lopulta samaa alkuenergiaa, josta koko maailmankaikkeus on syntynyt.
Lopuksi vajotaan takaisin soivaan pimeyteen. Sitten ovet avataan ulkomaailmaan, teatterin lämpiöön, yksi kerrallaan ja tarkassa rytmissä, niin että katsoja huomaa jokaisen ovenavauksen mukanaan tuoman valokeilan. Taiteen ja todellisuuden raja on keinotekoinen. Taide voi olla enemmän totta kuin teatterisalin ulkopuolinen arkitodellisuus – ja arki voi olla ihmettä täynnä.