Marc-Antoine Charpentierin Médée on ranskalaisen barokkioopperan mestariteoksia, jonka taival ohjelmistoihin on ollut vaivalloinen. Se sai odottaa löytämistään käytännössä siihen asti, kun William Christie teki siitä kaksi levytystä ja lavatuotannon 1980- ja 90-luvuilla. Nyt on taas Médéen aika, sillä Christie palaa teokseen huhtikuussa Pariisin oopperan uudessa tuotannossa, joka jatkaa Madridin Teatro Realin. Myös Berliinin valtionooppera otti sen ohjelmistoonsa marraskuussa Sir Simon Rattlen johtamana ja Peter Sellarsin ohjaamana, osana vuotuista Barocktage-festivaaliaan.
Charpentierin oopperaura tyssäsi aluksi siihen, että Ludwig XIV oli nimennyt Jean-Baptiste Lullyn kansallisen oopperaprojektin johtoon, joten Charpentier keskittyi hengelliseen musiikkiin. Hänen tilaisuutensa tuli Lullyn kuoltua, ja Médée kiteytti hänen suuret unelmansa. Teos sai ensi-iltansa Pariisissa Palais-Royalen teatterissa 1693, mutta sen kausi jäi lyhyeksi. Sen jälkeen muoti muuttui galantiksi tyyliksi, josta Rameau otti kopin. Charpentier jäi tyylien väliin.
Charpentier uudisti Médéessä ranskalaista oopperaa mutta piti vielä kiinni sen rakenteista kuten viidestä näytöksestä, joista ensimmäinen on kuningasta ylistävä prologi, ja resitoivasta laulusta. Samalla hän sulatti jäykkiä muotoja punomalla yhteen italialaistyylistä melodiikkaa, elegantteja tanssiketjuja ja polyfonisia kuorokohtauksia. Soinnutus on korostuneen aistillista, kiehkuraisten koristeiden värittämää, ja orkestraatio on rikasta viisine nokkahuiluineen.
Säveltäjän ja libretisti Thomas Corneillen versiossa antiikin draama saa uusia näkökulmia. Médéen, noidan ja lastensa tappajan demoninen magia ja mustasukkaisuus näyttäytyy inhimillisempänä. Ooppera on kärsivän naisen ja rakastavan äidin melankolinen kuva. Samalla korostuu tarinan poliittinen ulottuvuus: Médée on pakolainen, joka täytyy sysätä sivuun kuninkaan tyttären tieltä, ja henkilöiden väliset suhteet ovat mutkikkaampia kuin tunnetummassa Cherubinin Medeassa.
Pakolaisuus? Ping, ajattelee heti moni Peter Sellarsin työtä seurannut. Kuten arvata saattaa, Berliinin valtionoopperan lavalla oltiin nykyajan pakolaisleirillä, jonka sellejä ja häkkejä sotilaat vartioivat. Tanssien koreografia oli tehty viidelle pakolaisnaiselle, joiden unisono-halleluja-asennot ja naisvoimistelua muistuttava liikehdintä olivat niin ikään tuttuja Sellarsin aiemmista töistä.
Mutta siinä missä hän muutama vuosi sitten vielä Salzburgin Idomeneossa vakuutti vilpittömällä maailmanparantajan asenteellaan, nyt tuntui, että tämä kaikki on jo nähty. Kyllä, teema on ajankohtainen ja empatia on tärkeää, mutta näyttämöllinen toteutus ei löytänyt yhteyttä Charpentierin kipeänsuloiseen musiikkiin. Sanomaa ei terästänyt tähtiarkkitehti Frank Gehryn yksinkertainen, muutamasta teräsvillapilvestä ja puusta koostuva lavastus.
Onneksi musiikillinen puoli oli niin korkeatasoinen, että teoksen uudesta tulemisesta saattoi nauttia. Alansa valioihin kuuluva Freiburgin barokkiorkesteri oli kasvatettu suuren oopperaorkesterin mittoihin, ja Sir Simon Rattle houkutteli siitä taianomaisia sointeja. Nokkahuiluperheen repliikit suorastaan pistelivät huokailevassa melankoliassaan, jousisoinnin läpikuultava silkki väreili moni sävyin, ja continuoryhmän kasvattaminen italialaistyylisesti gamboin, teorbein ja kitaroin toimi ja toi lauluäänten säestykseen koko ajan muuttuvia värejä.
William Christie ja muut ranskalaisen barokin spesialistit muotoilevat tätä musiikkia ytimekkäämmin ja draamallisemmin, mutta ei tällaisen herkun äärellä voi valittaa. Helvettikohtauksessa vihdoin yliluonnolliset teatraaliset tehot saivat osuutensa.
Magdalena Kozena tulkitsi nimiroolin voimallisesti. Médéen kaikki puolet – suru, kauhu, intohimo, kapina, alistuminen, raivoava viha, kosto, hulluus – saivat osansa. Reinoud Van Mechelen Jasonina tavoitti hahmon kaksinaisuuden, isällisen huolen ja vastuuttoman flirttailun. Hän on ranskalaisen haute-contre-äänityypin parhaita edustajia ja antoi sen soida yhtä aikaa sekä sulokkaasti että miehisen turhamaisesti. Carolyn Sampsonin Créuse oli Médéen lyyrinen vastapooli.
Suomalainen Dani Juris on ollut Berliinin valtionoopperan kuoromestarina tästä syksystä alkaen ja tehnyt jo vakuuttavaa työtä. Se kuului myös tämän oopperan huumaavissa kuorokohtauksissa.
Harri Kuusisaari
