Ensimmäistä kertaa järjestetty, koko osavaltion laajuudelle levittäytynyt liki kolmen viikon mittainen California Festival on melkoinen tulokas USA:n uuden musiikin kentälle. Sadan taidelaitoksen voimin järjestetty festivaali saattoi esitellä huikean laajan ohjelmiston, kaikkiaan reilut 180 teosta yli 140 nykysäveltäjältä, pakattuna seitsemäntoista marraskuisen päivän ajalle.
Toisin kuin yleensä, festivaalille ei nimetty taiteellista johtajaa eikä sille määritelty erillistä teemaa, vaan kukin esittävän taiteen organisaatio sai toteutukselleen vapaat kädet, kunhan jokaiseen ohjelmaan sisältyi vähintään yksi viimeisen viiden vuoden sisällä sävelletty teos – reunaehto, jonka esittäjien runsaskätinen tarjonta täytti mennen tullen. Niinpä Los Angelesin filharmonikoiden ja San Franciscon sinfoniaorkesterin kaltaisten isojen toimijoiden festivaalikonsertit eivät loppujen lopuksi juuri eronneet tavanomaisista kausiohjelmista, joissa aikamme musiikilla tilausteoksineen on jo valmiiksi perustavanlaatuinen rooli.
Festivaaliviikkojen läpileikkausta tarkastellessa kaikkoavat nopeasti mielestä ne vanhan maailman kyynisyyden haamut, jotka tapaavat sumentaa eurooppalaisten katseita näkemästä kaikkea sitä kokeilevaa moninaisuutta, mitä kalifornialainen soiva ilmanala on kultivoinut yli vuosisataisella uutuuden perinteellä. Tämä ajan koetinkivellä hioutunut traditio kutsuu sumeilematta yhdistelemään likipitäen kaikenlaista soivaa ainesta niin orgaanisesti taiten kehitellen kuin saumat iloisesti näkyviin jättäen.
Kiitos festivaalin “viiden vuoden säännön” lukuisten kantaesitysten lomaan avautui huomattava määrä erityisen tärkeitä toisia tilaisuuksia, joihin kiinni pääseminen on varsinkin nuorille säveltäjille monesti vielä haastavampaa kuin tilauksesta soitettavien ensimmäisten esityskierrosten saavuttaminen. Kenties puhuttelevimmiksi kohtaamisiksi tässä joukossa nousivat kolmekymppisten Gabriella Smithin ja Dylan Mattinglyn teosten uusintaesitykset.
Klassisen minimalismin kieliopista kekseliäästi ammentava Mattinglyn ekstaattinen Sunt Lacrimae Rerum (2020) kahdelle harpulle ja kahdelle mikrotonaaliselle pianolle oli ajan kokemuksen päälaelleen kääntävä 25-minuuttinen sointikylpy, jonka elämäniloa huokuvat, oikukkaan kontrapunktiset juoksutukset Emily Levin, Julie Smith Phillips, Joanne Pearce Martin ja Vicky Ray sommittelivat hämmästyttävällä tarkkuudella kohdilleen. Paradoksaalisesti teoksen synty takautuu 9:nteen syyskuuta 2020, jolloin maastopalojen aiheuttama savusumu pimensi auringon koko San Franciscon lahden alueella.
Jossain määrin samansukuisista herätteistä on saanut alkunsa myös Salosen johdolla San Franciscossa kuultu Smithin järisyttävä Kalifornian luontoa ja metsäpaloja peilaava puolituntinen urkukonsertto Breathing Forests (2022), jonka moninaiset, kekseliäisyydellä ja taidolla yhteen punotut soittotavat ja kontrolloitu aleatoriikka ansaitsisivat tulla kuulluksi Musiikkitalossakin, jonne sen oivallinen solisti James McVinnie saapuu ensimmäisen kerran helmikuun alussa soittamaan Nico Muhlyn konserton Helsingin kaupunginorkesterin solistina.
Festivaalin raameissa länsirannikolle saapuivat ensimmäistä kertaa Tania Leónin upea Stride (2019), jonka monet ristiviittaukset amerikkalaisen musiikin eri kerrostumiin pohtivat kekseliään kerronnallisesti naisten pitkää äänioikeustaistelua. Gustavo Dudamelin johtamaa esitystä oli kuuntelemassa myös säveltäjä itse. Suosionosoitukset olivat huumaavat.
Ilolla otettiin vastaan myös Salosen pandemia-aikana kirjoittama mainio klarinettikonsertto Kínēma (2021), jonka lyyrisen virtuositeetin toteutukseen SF Symphonyn ykkösklarinetisti Carey Bell valjasti koko taituruutensa San Franciscon Symphony Hallissakin. Salosen musiikilliset kunnianosoitukset niin Perotinukselle kuin Jörn Donnerillekin upposivat kalifornialaisyleisöön varauksettomasti.
Mitä festivaalin lukuisiin kantaesityksiin tulee, nostettakoon esiin neljä erityisen merkityksellistä ja samalla erilaista teosta. Harvassa ovat ne ensiesitykset, jotka ovat jättäneet yhtä syvän vaikutelman kuin Samuel Adamsin huikea Eden Interstates (2023) uruille, vaskille, sähkökitaroille, mikrotonaaliselle syntetisaattorille ja kahdelle pianolle. Kolmiosainen konsertoiva teos porautuu kultarynnäköiden ja Piilaakson myyttien tuolle puolen peilatessaan Kalifornian historian ikiaikaista ristiriitaisuutta oivaltavan soivan kerrontansa kautta, jossa kietoutuvat yhteen niin Varèse ja Messiaen kuin jälkiminimalismikin. 25-minuuttisen mestariteoksen nyansoidut karakterit ja jyrkät kontrastit hoituivat McVinnien ja Vimbayi Kazibonin johtaman LA Phil New Music Groupin esittäminä pilkulleen.
Adamsin uutuuden parina kantaesitetty M. A. Tiesengan Sketches of Chaparral (2023) puolestaan ammentaa innoitteensa Kalifornian luonnonvaraisten alueiden pensaskasvillisuudesta, jonka polveilevat muodot säveltäjä on taivuttanut graafisten luonnosten kautta enemmän tai vähemmän perinteisen notaation asuun, jonka hälyäänten ja melodia-aihelmien jatkumoista syntyy vangitseva harmoninen kehrä. Liki parikymmenminuuttinen teos avaa onomatopoeettisessa mikropolyfoniassaan varsin kiehtovia polkuja, jotka halkovat monesti Gabriella Smithin sointiavaruuksia muistuttavia musiikillisia maisemia.
Kokonaan toisenlaisen sävelkielen varaan rakentuu ilmaisuvoimassaan huumaava, meksikolaissäveltäjä Gabriela Ortizin 45-minuuttinen baletti Revolución diamantina (Glitter Revolution, 2023) suurelle orkesterille ja kahdeksan laulajan yhtyeelle. Mexico Cityssä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustamaan noussutta aktivismia kunnioittava teos on kuin oman aikamme Kevätuhri tai Dafnis ja Chloë, joka vie kuulijan mukanaan alun varjoisista lyömäsoitintekstuureista päätöksen pakahduttavan vapauttavaan apoteoosiin saakka. Dudamelin ja LA Philin ohella Los Angeles Master Choralen mikrofonivahvistettu ensemble saivat soinnin pureutumaan iholle – ja sieluun.
Progen innoittamana syntynyt, Jens Ibsenin liki sähkökitarakonsertoksi kasvava Drowned in Light (2023) säihkyi elämäniloa ja vitaliteettia Salosen johtamassa kantaesityksessään. San Franciscon konservatorion ja sinfoniaorkesterin Emerging Black Composers Projectin tuella syntynyt teos edusti festivaalin nuorinta kerrostumaa yhdessä laulaja-lauluntekijä Silvana Estradan LA Phil -konsertin kanssa.
Vanhaa ja uutta puolestaan rinnasti perusteellisimmin Alisa Weilerstein, jonka Fragments 2 -ohjelmassa Bachin soolosellosarjan osat vuorottelivat Alan Fletcherin, Ana Sokolovicin, Caroline Shaw’n, Daniel Kidanen ja Giti Razazin tilausteosten kanssa ilman käsiohjelman opastusta.
Missä määrin festivaalin kaikesta kiihkeästä ajankohtaisuudesta kuoriutuu ajattomuutta jää nähtäväksi, olettaen, että moinen ulottuvuus ylipäätään on arvo sinänsä. Yhtäältä lienee asiallista muistaa, ettei Benjamin Brittenkään ajatellut kirjoittavansa jälkipolville, ja toisaalta on hyvä panna merkille, että Terry Rileyn In C:n (1964) lumovoima on kantanut kuulijapolvelta toiselle jo liki 60 vuoden ajan. Niin tai näin, ”varteenotettava” on se sana, joka parhaiten kuvannee kalifornialaista nykymusiikkikulttuuria.
Jari Kallio
