Kolme vuotta sitten perustettu Bayreuth Baroque -festivaali on lyhyessä ajassa ampaissut kiinnostavimpien vanhan musiikin tapahtumien joukkoon. Se ottaa barokkimusiikin ja -oopperan estetiikan tosissaan, mutta raikkaalla tavalla, jättäen tilaa myös irrottelulle ja ajankohtaisuudelle.
Ainulaatuinen houkutin on tietenkin festivaalin koti, Bayreuthin Markgräfliches Opernhaus, joka on kauneimpia toimivia 1700-luvun teattereita maailmassa. Sen äitinä oli Brandenburg-Bayreuthin rajakreivitär Wilhelmina (1709–1758), Fredrik Suuren sisar, jonka rakkaus oopperataiteeseen pystytti syrjäiseen baijerilaiskaupunkiin Wienin ja Dresdenin veroisen teatterin. Ja mikä parasta: se on säilynyt pääosin alkuperäisessä asussaan, yhtenä harvoista lajissaan.
2013 oopperatalo pääsi Unescon maailmanperintölistalle. Se toimii paitsi museona niin myös kaupungin konserttitalona, mutta aivan perinnettään vastaavaa säännöllistä käyttöä sillä ei ole ollut ennen kuin kontratenori, manageri ja ohjaaja Max Emanuel Cencic iski siihen silmänsä uusi festivaali mielessään. Bayreuth tuli asiassa ilomielin vastaan, sillä kaupunki tarvitsi kulttuuriturismilleen jatkoa syyskuun alkuun, heti Wagner-festivaalin jälkeen.
Cencic on luonut Bayreuth Baroquelle ohjelmakonseptin, joka keskustelee sopuisassa hengessä historiallisen miljöön kanssa, aina ohjauksia myöten. Keskiössä oli aiempina alkusyksyinä napolilainen barokkiooppera, Porporan ja Vincin virtuoositeokset huikeine kontratenorien armeijoineen. Cencic itse ohjasi ne, korostaen sukupuolirooleilla leikittelyä ja yhdistäen viihdyttävyyden ja pitkälle viedyn musiikillisen substanssin – taatusti autenttiseen henkeen.
Tänä vuonna tapahtuma kasvoi entisestään, kun ohjelmassa on kaksi uutta näyttämötuotantoa, Händelin Flavio ja Monteverdin Orfeo, sekä konsertteja. Flavion ensi-ilta 7. syyskuuta osoitti menestystarinan jatkuvan. Cencic on jälleen itse ohjaajana ja laulaa Guidon roolin. Rinnalleen hän on kiinnittänyt Julia Lezhnevan kaltaisia, barokin bel cantoon erikoistuneita taitureita, ja montussa on barokkiorkesteri Concerto Köln.
Esitys pani yhtä aikaa nauramaan, viihtymään, liikuttumaan ja tarkastelemaan historiallisia yhteyksiä. Flavio on Händelin oopperoista harvinaisimpia, enkä ymmärrä, miksi. Se lomittaa satiiria ja tragediaa, ikiaikaisia tunteita ja aikansa yhteiskuntakritiikkiä harvinaisen koherentilla tavalla.
Händeliä on pidetty konservatiivisena säveltäjänä, pitihän hänen Lontoon oopperaelämän promoottorina ja Royal Academy of Musicin johtajana olla niin kuninkaallisten kuin aatelisyleisön suosiossa mahdollistaakseen bisneksensä. Flavio (1722) antaa kuitenkin hieman eri valoa asiaan, sillä siinä Händel ensimmäistä kertaa parodioi edustamaansa opera seriaa jo ennen John Gayn Kerjäläisoopperaa ja – mikä huomattavinta – asettaa kuninkaallisen hovin touhut, intrigit, itsevaltiuteen liittyvän mielivallan ja korruption kyseenalaiseen valoon.
Libretto on Nicolai Haymin, mutta sillä on venetsialaisia edeltäjiä. Tarinassa Langobardien kuningas Flavio in iskenyt silmänsä valtiomiehensä Ugonen tyttäreen Teodataan, jolla kuitenkin on jo toinen mielitietty, kuninkaan adjutantti Vitige. Kuningas haluaa välimatkaa Ugoneen ja nimittää tämän lähettilääksi, mistä taas kokeneempi valtiomies Lotario sydämistyy. Byrokraattien välit kiristyvät, ja raukkamainen Ugone määrää poikansa Guidon kaksintaisteluun puolestaan. Pahaksi onneksi Guidon morsian on Lotarion tytär Emilia.
Rakkauden ja velvollisuuden ristiriidoista syntyvä vyyhti on valmis, eikä se tällä kertaa edes purkaudu kovin onnellisesti. Valistuksen pelisääntöjen mukaisesti kuningas kyllä lopussa armahtaa alaisensa ja määrää sovun, mutta se ei ole uskottavaa – ongelmallinen tilanne jää ilmaan.
Max Emanule Cencic on sijoittanut ohjauksensa Händelin ajan Britannian hoviin, jonka sisäpiirin suhteet juontuvat tory- ja wigh-puolueiden vihanpitoon. Flavio assosioituu kuningas Charles II:een, ja muillakin hahmoilla on esikuvansa tuon ajan brittipolitiikassa.
On tietenkin epätodennäköistä, että näin suora poliittinen kommentointi olisi ollut Händelin tarkoitus, mutta ainakin se antaa oopperan hahmoille, suhdeverkostoille ja tilanteiden kehittymiselle pohjaa ja uskottavuutta. Esitys muistuttaa siitä, että kuninkaan elämä oli tuolloin yksityisimmissäkin tilanteissa julkista seremonioineen, ja niinpä hoviväki pällistelee, kun Flavio suorittaa pakollisen seksiaktin yleensä esityksestä pois jäävän kuningattarensa kanssa.
Erotiikkaa esitys on muutenkin täynnä. Flaviota esittävä korkea kontratenori Rémy Brès-Feuillet keikistelee kevytmielisesti ja dekadentisti erotiikan nälässään. Hänelle ihmisten hyväksikäyttö on luonnollinen absolutismin oikeutus. Tyylikäs, elegantti ja virtuoosinen laulaja tekee kuvioista ja koristeista aistillista ilmaisua, jopa hykerryttävässä kylpy- ja sänkykohtauksissa.
Maw Emanuel Cencicillä on matalampi, samettinen mezzosopraano, ja hän ilmentää koskettavasti Guidon ristiriidat, rikkain sävyin ja rullaavin koloratuurein. Esityksen kolmannen kontratenorin, Yury Mynenkon Vitige on yhtä virtuoosinen kieppuessaan lojaliteetin ja mustasukkaisuuden välillä.
Mirjan Helin -kilpailujen voittajakaartiin kuuluva Julia Letzhneva kipuaa yhä ylemmäksi bel canto -koloratuurin urallaan. Hän on kehittynyt ääni-ilmiöstä taiteilijaksi, joka osaa ja uskaltaa myös irrottautua tarvittaessa vapaalle, venyttämään aikaa, improvisoimaan koruja ja kuvioita. Emilian roolissa näitä kohtauksia on useita. Kapellimestari Benjamin Bayl vain laski kätensä ja antoi Letzhnevan liidellä, ilmaisten lemmenhurmaansa tai epätoivon tunteitaan.
Mukaan on pestattu myös joukko näyttelijästatisteja täydentämään hovin keikaroivan, mielistelevän ja juoruilevan tyyppigallerian paaseineen, hovineitoineen, pappeineen ja hovimestareineen. Puvustaja Corina Grāmosteanu herkuttelee epookkipuvuilla ja peruukeilla olan takaa, ja lavastaja Helmut Strümer käyttää kekseliäästi liikuteltavia sermejä vaihtelevien tilojen luomiseen.
Concerto Köln on säilyttänyt erityislaatunsa barokkiorkesterien joukossa: se soittaa maanläheisesti, svengaavasti ja tanssillisesti aksentoiden. Ero esimerkiksi brittiorkesterien Händeliin ei voisi olla suurempi. Benjamin Bayl hyödynsi johtaessaan näitä ominaisuuksia ja loi musiikkiin dramaattisen, tapahtumantäyteisen imun, jossa aika ei todellakaan käynyt pitkäksi.
Lopussa ei nyt riemuita, vaan roolihenkilöille jää katkera maku narsistisen monarkin määräämästä happy endistä. Se näkyy selvästi myös tässä esityksessä. Se ei estänyt yleisöä juhlimasta hienoja laulajia ja yhteen hiileen puhaltanutta tiimiä.
Bayreuth Baroque jatkuu 17. syyskuuta saakka.
Harri Kuusisaari
