Inhimillisyys elää tyrannian varjossa

Minna Tervamäki oli tanssija ja ohjaaja Ende und Beginn -oopperassa. @Mari Waegelein
Olli Kortekankaan ooppera Ende und Beginn Porin Teljän kirkossa 15.8.2021; libretto Olli Kortekangas Dietrich Bonhoefferin tekstien pohjalta; ohjaus, koreografia ja tanssi Minna Tervamäki; bassolaulaja Nicholas Söderlund; urut Kari Vuola; klarinetit Tuulia Ylönen; sello Marko Ylönen; piano ja musiikin johto Jukka Nykänen.

Pappi, teologi Dietrich Bonhoefferin (1906-45) tarina on ulkokohtaisesti tarkasteltuna vähintäänkin mielenkiintoinen ja jännittävä, historialliseksi esimerkiksi erinomainen ynnä silmiä avaava.

Vähäisinkin henkilökohtainen, tunteille sijaa antava tarkastelu nostaa esiin mitä riipaisevimman ihmiskohtalon, inhimillisyyden polkemisen tyrannian voimin, heikkojen hylkäämisen – ja kuitenkin tuon kaiken sisuksista nousevan ihanteellisuuden, aidon ihmisyyden ja vankkumattoman uskon hyvyyden voittoon.

 

Säveltäjä Olli Kortekangas on tarttunut Bonhoefferin, natsien surmaaman papin tarinaan bassobaritoni Nicholas Söderlundin aloitteesta, ja lyhyen kootusti voi sanoa tismalleen oikeiden asioiden loksahtaneen kohdalleen.

Kortekangas on useissa aiemmissa oopperoissaan pohtinut inhimillisyyden merkitystä maailmanhistorian ja ihmiselämän rymistelyiden keskellä – siksi uusi teos on mitä luontevin lenkki tässä jatkumossa.

Monissa aiemmin kuulemissani Kortekankaan oopperoissa – esimerkiksi Marian rakkaus, Isän tyttö, Veljeni vartija – on kuitenkin kirjoittanut kokolailla erilaista musiikkia verrattuna tähän uutukaiseen. Johtopäätökseni saattaa olla virheellinen, mutta aiemman verrattain lähelle duuri/molli-tuntua tuleva ja terssi-intervallin pehmeyteen perustuva sävelkieli saikin jatkokseen selvästi ankarammin kaksitoistasävelisyyteen pohjaavaa musiikkia.

Toisaalta säveltäjä hyvinkin selkeästi rakentaa musiikin muotoja klassiselta pohjalta: matkan varrella kuullaan välisoittona ilmiselvä, tyylipuhdas barokkifuuga, samoin lähes Bach-tyylinen aaria bassolaulajalle, klarinetille ja kenraalibassolle – kaikki kuitenkin siis 12-sävelisen materiaalin puitteissa.

Ja oopperastahan tässä puhutaan, eli dramaturgisella työllä on keskeinen osuus. Esityksen oli ohjannut Minna Tervamäki, joka itse vastasi myös tanssiroolista ja koreografiasta. Pidin toteutusta erinomaisen onnistuneena.

Bonhoefferin roolin esittää bassolaulaja, ja kaikki muut – niin henkilöt, instituutiot kuin abstraktimmatkin asiat – ovat tanssijan kontolla. Esitys oli tavattoman loogisesti jäsennetty, esitettävät asiat tarkoin karakterisoitu ja hienovaraisin keinoin pantu esille. Toteutushan oli siis kirkkotilassa, jollaisessa kaikenlaisen teatterikoneiston käytön mahdollisuus on perin pieni.

Tanssija rooli on väkivallan uhrin – siis miljoonien viattomien – kuvaus, samoin olosuhteiden ja sääntöjen ankaruuden, tyrannian, perheen ja niin edelleen. Myös laulajalle rakennettu näyttämöhahmo oli hieno, vähäeleisen tyylikäs ja aidosti koskettava.

Musiikin toteutus oli moitteeton. Omalaatuinen kvartetti, piano, klarinetti, sello ja urut sai soitettavakseen tiukkaa ja haastavaa satsia, niin yksilökohtaisen soittotekniikan kuin kamarimusiikillisen yhteispelinkin osalta.

Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä otan esiin Bonhoefferin roolin esittäjän Nicholas Söderlundin; koko teoshan on siis syntynyt hänen aloitteestaan.

Rooli on laulullisesti hyvin vaativa – esimerkiksi tuo mainitsemani barokkityylisen aarian stemmaa kiikkuu tahtikaupalla kunnioitettavissa korkeuksissa. Tähän löytyi Söderlundin kapasiteetista vastetta. Myös hänen näyttämötyönsä oli hiljaisen taitavaa ja psykologisesti uskottavaa.

Matti Lehtonen

 

Edellinen artikkeliTV-kasvosta pianopedagogiikan uudistajaksi
Seuraava artikkeliSyyskuun Ylen klassiset