Helsingin Musiikkitalossa tapahtuu nykyisin paljon myös päivisin, kun Helsingin kaupunginorkesteri antaa konserttejaan mitä kummallisimpiin aikoihin kuten klo 12 ja 15. Torstaina tein talossa iltapäivävaelluksen kuoleman sellistä valoon ja riemuun: ensin Sonoressa oli Ûdo ZImmermannin kamarioopperan Valkoinen ruusu kenraali, ja sitten pääsalissa soitti Pekka Kuusiston johtama HKO.
Valkoisen ruusun tositapahtumiin perustuva tarina kertoo 1940-luvun natsi-Saksan vastarintaliikkeeseen kuuluvista sisaruksista Sophie ja Hans Schollista, jotka on tuomittu kuolemaan ja joiden viimeisiä hetkiä sellissä ooppera kuvaa. Tarinasta on tehty myös elokuva Sophie Scholl – viimeiset päivät (2005) ja näytelmiä ja kirjoja.
Musiikkitalossa kyseessä oli sopraano Kaisa Rannan jatkotutkintokonsertti, mutta se ei ollut ollenkaan mikä tahansa opinnäytetyö. Ranta ja baritoni Ville Rusanen eläytyivät sisarusten tuntoihin, muistoihin ja kauhuun järkyttävällä intensiteetillä.
Zimemrmannin musiikki kuvaa giljotiinia edeltävää tuntia pysäyttävin keinoin. Kylmä alistamisen ja väkivallan koneisto saa sävelasunsa ankarista toistoista, piiskaavista eleistä ja raastavista dissonansseista, joiden vastakohtana ovat sisarusten laajakaariset, inhimillisyyden koko asteikolla soivat melodiat.
Musiikki soi minimalistisin sävyin myös tyhjyyden tunnetta, joka voi olla sekä klaustrofobista että vapauttavaa. Nyt kuullussa versiossa soittimistona olivat vain harmonikka ja piano, jotka Marko Valtosen ja Pasi Helinin taitavasti soittamina taipuivat niin ympäristön kauhujen kuin sisarusten sisäisen maailman ääniksi. Draamallinen välittömyys oli käsinkosketeltavaa.
Ville Saukkonen oli ohjannut teoksen ankaran keskittyneesti. Hyvä idea oli laittaa laulajat ottamaan kehonsa kouristuksin vastaan ikään kuin ruoskaniskuja. Tärkeä rooli oli Titus Torniaisen valosuunnittelulla, joka spoteillaan seurasi hahmoja kuin valvontakoneisto mutta samalla toi esiin heidän sisäisen maailmansa vaellusta valoista pimeyteen.
Kaisa Ranta sai aikaiseksi kylmiä väreitä korkeilla äänillään, ja hän toi esiin roolinsa ison tunneasteikon elinvoimasta rukousten ja muistojen kautta epätoivoon. Ville Rusanen otti kohtalonsa stoalaisemmin mutta ei yhtään vähemmän koskettavasti.
Positiivisen energian siivillä
Siirtyminen ylös HKO:n konserttiin oli ollut niin jyrkkä kuin ajattelin, sillä se alkoi tanssija Esete Sutisen ja konsertin johtaneen viulisti Pekka Kuusiston astuessa lavalle paljain jaloin esittämään intiimiä ja intensiivistä duettoa. Kuusisto soitti Missy Mazzollin teosta Vespers vahvistetulle viululle ja ääniraidalle Sutisen tanssiessa Sonya Lindforsin koreografiaa.
Se oli kuva kahden ihmisen välisestä tunnustelusta, torjunnasta ja estojen ylittämisestä, joita musiikin aistillisesti venyttelevät iltatunnelmat tehostivat. Toivottavasti HKO:n konsertteihinsa tuomat tanssin ja musiikin kohtaamiset saavat myös pidempiä kestoja, sillä näin lyhyessä ajassa ei keskustelussa ehdi oikein kättelyä pidemmälle.
Pekka Kuusisto teki debyyttinsä HKO:n kapellimestarina, johtaen korokkeelta parissa kappaleessa ja lopuissa konserttimestarin paikalta. Molemmissa rooleissa Kuusistolla on taito välittää verrattoman muusikkoutensa energiaa ja ideoita tavalla, joka saa muusikot mukaansa.
Mozartin D-duuri-divertimenton Kuusisto riisui ulkoisesta loistosta ja keskittyi luomaan lempeää, aineettoman kevyttä hyväolon tunnetta. Hiljaiset, melkein havisevat sävyt korostuivat, ja raikkaan tuntuinen tulkinta toimi.
Sándor Veressin Tansseissa Transilvaniasta Kuusisto valoi koko jousistoon vapautunutta pelimannihenkeä, josta ei puuttunut rytmien, nyanssien ja sointien herkullisia painotuksia. Anna Thorvaldsdottirin Hrím soi hajaantuvine sävelineen ja kaikuineen niin tiiviisti, että sitä olisi kuunnellut paljon pidempäänkin.
Konsertin lopuksi iltapäivän alun kalmantunnelmat muuttuivat elämänriemuun, kun Elina Vähälä soitti Magnus Lindbergin ensimmäisessä viulukonserton solistina. Teos syntyi 2006 juhlistamaan Mozart-vuotta, ja siinä on melodista anteliaisuutta ja estotonta taituruutta klassisen sopusuhtaisissa raameissa.
Kaikki tämä tuli esiin Elina Vähälän soitossa, jossa oli ideoiden pallottelua, kimmeltävää linjaa ja energistä briljeerausta juuri oikeassa suhteessa.
Harri Kuusisaari
