sunnuntai toukokuu 28. 2023

Neljän äänen ihme

Belcea-kvartetti tarjosi kamarimusiikin juhlaa Helsingissä ja Turussa. © Marco Borggreve

Belcea-kvartetin konsertti Helsinki Seriös-sarjassa 14.5.

Ei tarvittu kuin Schubertin jousikvarteton nro 10 Es-duuri ensimmäiset jousenvedot, kun saattoi jo huokailla jousikvartetin ihmeen äärellä. Miten täydellisen puhdas, harmonisesti yhteen kietoutuva mutta silti kukin oman äänensä säilyttävä jousisoittimien kudos voikin sävähdyttää.

Tämä luksus on pääkaupunkiseudulla harvinaista herkkua. Kansainvälisten jousikvartettien vierailujen vähäisyys on klassisen musiikkielämän suurimpia aukkoja. Uusi Helsinki -kvartetin järjestämä sarja Ritarihuoneella ja Musiikkitalossa oli pitkäjänteisin yritys niiden tuomiseksi, ja sarja sai oman yleisönsäkin. Olikin sääli, ettei se voinut jatkaa – tosin ymmärrettävästi, koska järjestäjät olivat itse kiireisiä orkesterimuusikoita, eikä tuotannollista ja taloudellista tukea herunut tarpeeksi.

Parin viime vuoden aikana Ritarihuone on taas palannut alan näyttämöksi Paavali Jumppasen ja Emil Holmströmin järjestämän sarjan ansiosta, ja se onkin tuonut kuultaville Zehetmair-, Chiaroscuro- ja Sleesia-kvartettien tapaisia huippuja. Täydennystä kuitenkin tarvitaan, ja Sibelius-Akatemian konserttisalissa järjestettävä Helsinki Seriös -sarja kantaa kortensa kekoon. Kauden huipentumaksi se tarjosi maineikkaan Belcea-kvartetin konsertin, joka täyttikin kaikki odotukset. Konsertti kuultiin myös Turun musiikkijuhlilla.

Kuka ottaisi seuraavaksi kopin tarjonnan täydentäjänä? Eikö Helsingin juhlaviikot voisi maailmanluokan kvartetteja kutsumalla kohentaa aika vaisua profiiliaan klassisen musiikin ohjelmistossaan? Voisivatko orkesterit tämän verran antaa tukeaan vierailutoiminnalle, kun Musiikkitalosta ei ole järjestäjäksi? On ongelma, jos näin keskeinen klassisen musiikin ydinsolu jää yleisöltä pimentoon.

Toki meillä on Suomessakin hyviä jousikvartetteja, mutta yksikään niistä ei pysty toimimaan täysipäiväisesti, ja konsertointimahdollisuuksien vähäisyys kirpaisee. Ja kyllä orkestereistakin irtoaa kvartetteja niiden omiin kamarikonsertteihin, mutta jälleen: ei se ole sama asia kuin huippuunsa trimmattu ja persoonallisen äänensä löytänyt yhtye.

Elintärkeä pöhinää ovat olleet kesän kamarimusiikkifestivaalit, ja esimerkiksi Kuhmossa maineikkaita kvartetteja on joka vuosi. Monilla festivaaleilla pääpaino on silti ex tempore -kokoonpanoissa, jotka eivät luonnollisestikaan pääse samanlaiselle tasolle, vaikka elävästi ja reagoivasti soittavatkin. Olisiko tässä uudelleen arvioinnin paikka?

Tämä johdanto Belcea-kvartetin suurenmoiseen konserttiin oli mielestäni tarpeen. Se tarjosi sellaista juovuttavaa soiton kulttuuria, soinnin hienostunutta vivahderikkautta ja elävästi hengittävää ja sykkivää musisointia, että reaktio oli: tätä täytyy saada lisää.

Konsertin aloittanut Schubertin kvartetto on 16-vuotiaan säveltäjän nuoruudentyö eikä sisällä vielä kypsän Schubertin taivaallisia ulottuvuuksia. Mutta nautittavaa, kotikonsertin tunnelmia välittävää klassismia oli kyllä tarjolla, ja Belcra-kvartetti otti siitä kaiken irti.

Heti tulivat esiin vuonna 1994 Lontoon Royal College of Musicissa perustetun kvartetin hyveet: tarkkaan kuunteluun ja reagointiin perustuva yhtenäisyys, joka sykkii myös äänten yksilöllistä elämää. Romanialainen priimas Corina Belcea ja puolalainen alttoviulisti Krzystof Chorzelski ovat perustajajäseniä, ja heidän keskeinen roolinsa kuului. Belcea aristokraattinen ote ja nyanssien hienoviritteisyys antoivat soitolle suunnan, ja Chorzelskilla on äärimmäisen elävä tapa muotoilla väliääniä ja nostaa ne joskus myös keskiöön.

Ranskalainen sellisti Antoine Lederlin ei jäänyt tässä yhtään sivuun. Kakkosviulisti Ayako Tanakan roolia oli kiinnostavaa seurata, koska hän ei ole kvartetin vakituinen jäsen vaan tuurasi sairastunutta Alex Schacheria. Hän tuntui katseillaan vilkuilevan eniten muita, ja hän saikin reaktiokyvyllään luotua tunteen täydellisestä yhteen hitsautuneisuudesta.

Kantaesityksenä ja Seriös-sarjan tilauksena konsetrtissa kuultiin ranskalaisen nykysäveltäjän Guillaume Connessonin jousivrattetto nro 2. Se alaotsikkona on ”Löytyneet hetket”, mikä viittaa säveltäjän omiin muistoihin. Hän on kuvannut teosta päiväkirjan selailuksi: elämänsä hetkien, aistimusten ja ihmisten uudelleen löytämiseksi.

Teos on tyyliltään sangen traditionaalinen ja ankkuroituu pitkälle 1900-luvun alun ranskalaiseen mutta myös ekspressionistisen tyylin musiikkiin. Jos sävelteokselta odottaa omaperäisyyttä ja uuden keksimistä, niin aivan joka tasolla Connesson ei sitä tarjonnut vaan pikemmin retrotunnelmia. Mutta en pitänyt tätä huonona, sillä ilmaisu oli koskettavaa ja tarttumapintoja antavaa. Teos on myös jousikvartetille idiomaattista soitettavaa, ja se antoi Belcea-kvartetille paljon mahdollisuuksia soinnillisen ja ilmaisullisen skaalansa esittelyyn.

Kiinnostavimpia olivat ensimmäisen osan ja lopun kohdat, joissa säveltäjä käyttää mikrointervalleja. Ne toivat tunteen jostain muistojen hämärissä onkaloissa lymyävistä alitajunnan äänistä, jotka sitten päästetään tietoisuuteen. Kolmannen osan kromaattinen valitus soi intensiivisesti, ja alttoviulu sai tässä erityisroolin. Teos päättyi eloisaan rytmiriehaan.

Lopuksi Debussyn jousikvartetto, jota en muista usein kuulleeni näin vivahderikkaana esityksenä. Täydellinen kontrolli mahdollisti spontaaniuden ja vapauden tunteen.

Harri Kuusisaari  

 

Kritiikit