Helsingin juhlaviikot. Radion sinfoniaorkesterin konsertti, joht. Susanna Mälkki, sol. Verneri Pohjola, trumpetti. Saariaho, Mahler.
Kuolevaisuutemme ja lineaarisen aikakäsityksemme siivittäminä meillä on vahva kulttuurinen taipumus tarkastella taiteilijoiden viimeisiä teoksia erityisellä kunnioituksella ja hartaalla viehtymyksellä, olipa teoslaji sitten sävellys tai mikä tahansa. Joskus nämä päähänpinttymämme saavat kummallisiakin mittoja, kuten niin monet taiteilijanuran päätöksiä koskevat kirkastuksentäytteiset myytit osoittavat. Kovin toisenlainen maailma avautuu kuitenkin ollessamme aitojen taiteellisten todistuskappaleiden äärellä – vaikkapa sellaisten kuten Sir Michael Tippetin hauraalla käsialalla riipustetut viimeiset nuotit The Rose Laken (1991-93) partituuriluonnoksessa.
Sitkeässä istuu myös kiintymyksemme suurten päätösten arkkityyppeihin, vaikkakin monesti se, mitä säveltäjät viimeisinä töinään meille perinnöksi jättävät, on usein kovin toisentyyppistä; ajateltakoon tässä esimerkiksi György Ligetin viimeistä miniatyyriä, Canon-pianoetydiä (2003) tai sitä Ludwig van Beethovenin tanssillisen kepää finaaliallegroa, jonka säveltäjä viime töikseen sommittele valtaisan Große Fugen korvaajaksi B-duurijousikvarteton, op. 130 (1825) finaaliksi, puhumattakaan Jean Sibeliuksen Vapaamuurarimusiikkia, op. 113 (1926-27) täydentävistä osista, jotka syntyivät vuosien 1945-1948 aikana.
Toki välillä rukouksiimme vastataan Parsifalin (1877–1882) tai Éclairs sur l’Au-Delàn (1988-92) kaltaisten suurteosten muodossa. Toisinaan saamme jopa keskeneräisen mestariteoksen mielemme täydennettäväksi, kuten tunnetusti on Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian (1887-96) laita.
Tässä kontekstissa kokonaan oman lukunsa muodostaa Kaija Saariahon trumpettikonsertto HUSH (2022–23, jonka kirjoitusvaiheessa on ollut kouraisevan ilmiselvää sen muodostuvan henkilökohtaiseksi ja ammatilliseksi testamentiksi, jonka ympärille kiertyisivät säveltäjän soolokonserttojen sykli, teosluettelo ja elämä.
Vuosikymmenten spiraalin uloimmalle kehälle avautuva HUSH kätkeekin sisälleen viimeisen musiikillisen matkan, jonka alkuidut löytyvät Graal Théâtre -viulukonserton (1994) trumpettistemmoista. Lisää tasoja tuo samaisen konserton Not a Knight –versio viulusolistille, lausujalle ja orkesterille.
”Koska soolotrumpetilla oli olennainen asema ensimmäisessä konsertossani, Graal Théâtressa, tuo materiaali veti minua puoleensa myös viimeiseksi jäävässä konsertossani. Minua ispiroi myös toisenlainen paluu viulukonserttoni maailmaan: Aleksi Barrièren teksi Not a Knight, joka on kirjoitettu vuonna 2018 lausuttavaksi osana Graal Théâtrea ikään kuin valaisevina reunahuomautuksina. HUSHin neljän osan nimet ovat peräisin tuosta teoksesta, jonka Graal-legendat resonoivat niin henkilökohtaisella kuin kollektiivisellakin musiikin tekemisen tasolla jättäen jälkensä hiljaisuuteen”, Saariaho kirjoittaa teosesittelyssään.
T
orstai-illan pitkälle sanojen mahdin tuolle puolen kurkottaneessa kantaesityksessä HUSHin solistina kuultiin trumpetin monialaista taitajaa Verneri Pohjolaa, jonka kanssa tiiviissä yhteistyössä konsertto on syntynyt. Kanssamatkustajina solistilla olivat Radion sinfoniaorkesteri ja Susanna Mälkki, joiden seurassa musiikista kasvoi ajan ja tilan sointirituaali, jonka kaltaista ei konserttokirjallisuudesta juuri löydä toista. Hiljaisuudesta ilmestyvä teos katoaa niin ikään hiljaisuuteen säveltäjän ja hänen uskottujen esittäjiensä luovuttaessa musiikin kuulijalle kehiteltäväksi edelleen mielen teattereissa, muodostaen siten rehellisyydessään verrattoman soivan lahjan.
25-minuuttinen HUSH on sävelletty soolotrumpetille ja orkesterille, jonka kokoonpanoon kuuluvat kaksi huilua, pikkolo, alttohuilu, kaksi oboeta, englannintorvi, kaksi klarinettia, bassoklarinetti, fagotti, kontrafagotti, neljä käyrätorvea, patarummut, kolme lyömäsoittajaa, piano ja jouset. Matkallaan sointeihin ja niiden tuolle puolen HUSH kutsuu meidät loputtomalle matkalle aina uusien sointilöydösten pariin.
Esittelyjaksona toimiva Make the thin air sing -ensiosa kasvaa otsikkonsa soivaksi ilmentymäksi alkaen läpikuultavista Calmo-tekstuureista, joita Più mosso-jaksot halkovat, kunnes ollaan Expressivo, libero -päätöksessä. Osan alku katsoo vibrafonin, lautasten, alttohuilun ja jousten äänihorisonttiin, josta solistin ensimmäiset kauiut kantatutuvat kuultavaksi huiluglissandon lomasta kohoavan ”hush”-huokauksen saattelemana. Graal Théâtren aihelma etsiytyy musiikkiin vuosikymmenten matkalla hämärän varjojen asuun muuntuneena, vapaasti jazzinkaltaisia värejä tunnustelevana soivana etsintänä, pukien ehkäpä ensimmäistä kertaa ilmiasuun jotakin sellaista, mikä on ollut Saariahon musiikissa kätkettynä hyvin pitkään.
Niin ikään omaa otsikkoaan seuraten Dream of falling -osa kiertyy kaiutettujen trumpettiglissandojen ympärille ilmentäen tunnelmia ja mielleyhtymiä säveltäjän toistuvista putoamisunista. Näennäisen vapaasti sommiteltu osa päättyy solistin Misterioso, sombre koodaan, jossa saattajina toimivat matalat puupuhaltimet ja jouset, tam-tam sekä bassorumpu.
Itsepintaiset Molto preciso -rytmit puolestaan kuljettavat kolmatta osaa vääjäämättömästi eteenpäin kertoen järkähtämätöntä tarinaansa kuukausittaisista MRI-kuvauksista, jotka jättivät säveltäjään omat juonteensa. Kuten osan otsikko What ails you? antaa ymmärtää, musiikissa kohtaavat omaelämäkerrallisuus ja Graal-perinteen myytit kalastajakuninkaasta, joiden sisältä lienee musiikinystäville tutumpi germaanisten Anfortas-kertomusten kautta. Orkesterin rytmistä kudelmaa vasten piirtyvät soolostemmassa niin uudenlaiset glissandokuljetukset kuin kovapaineiset hälytkin, joiden kehittelyn katkaisee sieluaraastava Furioso-kadenssi, jossa soittimen äänet ja huudot törmäävät kymmenen-viidentoista sekunnin ajan ad libitum.
Osan jälkipuoliskolla sointi ohenee ohenemistaan, kunnes jäljelle jää vain celesta ostinato, jonka häilyvät säikeet kiinnittyvät neljänteen osaan.
”Viimeinen osa, Ink the silence, muodostuu säestyksellisestä trumpettisoolosta, joka liikkuu orkesterimaiseman läpi. Kun liike pysähtyy, ymmärrämme maiseman olleen liikkeessä matkaajan sijaan, ja saamme kurkistaa illuusioiden kulissin taakes, hiljaisuuteen, jonka olemme täyttäneet muistoilla”, Saariaho kirjoittaa.
Ylittäessään ulointa rajaa kohti hiljaista lopullisuutta musiikki laskeutuu Misterioso, sempre espressivo taitteeseen, jonka avaa trumpetistin ja sooloviulun lyhyt duetto. Postludissa hiljaiset puhekatkelmat ja viimeiset soitinten repliikit johdattavat meidät fermaattitauon äärelle, jonka takana on enää väreilevään ilmaan piirretty tahtiviiva.
Pohjolan, Mälkin ja RSO:n kantaesitys kumpusi täydellisestä omistautumisesta, verrattomasta taidosta ja syvästä rakkaudesta. Näistä ammennettiin HUSHin huumaava ilmaisuvoima, joka lomittui hauraimpiinkin rakenteisiin ja pienimpiin soiviin yksityiskohtiin. Muusikot ja täysilukuinen yleisö hengittivät yhdessä läpi 65-sivuisen partituurin osana ainutkertaista elävää rituaalia, jonka syvyys ja koskettava kauneus oli jotakin sellaista, mitä konserttisalissa kokee hyvin, hyvin harvoin. Matkalla hiljaisuudesta hiljaisuuteen saatiin kuulla valtaisa merkityssuhteiden verkosto, josta osa jäänee vain säveltäjän kaikkein lähimmän piirin tietoisuuteen. Henkilökohtaisen ja universaalin rajapinnassa väikkyvä HUSH oli kuin kuiskaus, jonka kuullessaan kaikki muu jäi taakse.
Väliajan jälkeen kuultu Gustav Mahlerin yhdeksäs sinfonia (1908–10) mielletään usein jäähyväisteokseksi, vaikka se ei sitä ihan kirjaimellisessa mielessä olekaan, vaikka sen kaikkien neljän osan sydäntäsärkevä resignaatio ohjaakin kuulijaansa sen niin kokemaan. Tunnettua kuitenkin on, että säveltäjä ehti luonnostella vielä viisiosaisen kymmenennen sinfoniansa (1910) kokonaisuudessaan pianopartituurille, josta Mahler sai vielä orkestroitua lähes puolet.
Vaikka näin onkin, kuoleman läsnäoloa kautta liki 80-minuuttisen yhdeksännen sinfonian tuskin kukaan voi olla aistimatta. Säveltäessään teosta, jonka kantaesitystä hän ei enää saanut kuulla, Mahler oli jo syvästi tietoinen parantumattomasta sydänviastaan. Niinpä ei ole ihme, että sinfoniasta tuli lopulta – Leonard Bernstenia vapaasti mukaillen – nelinkertaisten hyvästien kokonaisuus.
Yhdeksännen sinfonian väljästi sonaattimuotoisen avausosan arkkitehtuuri oli aikanaan jotakin ennenkuulumatonta. Sen liki puolituntinen Andante comodo -kaari on kuin suuren orkesterin kamarimusiikkia, jonka alati muotoaan muuttavan kudoksen toteuttamiseen osallistuvat neljät puupuhaltimet, täysi vaskisto, kaksi patarumpalia, kolme lyömäsoittajaa, kaksi harppua ja iso jousisto. Koko valtava osa rakentuu pienenpienistä fragmenteista, jotka yhdistyvät ensin lyhyiksi motiiveiksi ja lopulta melodioiksi. Epävakaan orkesterisatsin huipennukset ovat ohi muutamassa hetkessä pakahduttavien tutti-jaksojen hajotessa kerta toisensa jälkeen teräviksi sirpaleiksi haipuen lopulta kuulumattomiin.
Kautta ensimmäisen osan RSO:n ja Mälkin yhteistyö oli mitä suurenmoisinta, ja siirtymät huipputaidokkaiden kamarimusiikillisten hetkien ja järisyttävien orkesterivyöryjen välillä olivat ihailtavan orgaanisia. Harkitun soivan arkkitehtuurin lomassa saatiinkin kuulla mitä hienointa orkesterikerrontaa.
Groteskin unimaiseman lailla avautuva surrealistinen toinen osa, Im Tempo eines gemächlichen Länders. Etwas täppisch und serh derb, on tahallisen kömpelö ivallisten tanssien kokoelma, jonka orkesterinkäyttö edellyttää muusikoilta ja kapellimestarilta mitä suurinta ketteryyttä. Näitä hyveitä saatiinkin kuulla täysin siemauksin, ja osasta kasvoi kirpeän komiikan ja riipivien painaijaisten yhteenkietoutunut kudelma.
Vielä syvemmälle soivaan kauhunäytelmään syöksyttiin kolmannessa osassa, jonka Rondo-Burleske -otsikon takaa paljastuu herkeämättömän maaninen kontrapunktisommitelma – labyrintti, jonka käytävillä saattoi aistia alituista vaaraa. RSO soitti osan Mälkin johdolla hämmästyttävän läpikuultavasti kaikkein tiheimmin kirjoitetuttuja taitteita myöden tarjoten upean läpivalaisun Mahlerin orkesterikeksinnästä.
Sinfonian päättävä Adagio lienee yksi orkesterikirjallisuuden vaikuttavimpia luomuksia. Sen parikymmenminuuttinen luisu kohti tyhjyyttä etenee vastustamattomalla voimalla soivan kudoksen luhistuessa vähitellen kohti Adagissimo-päätöstä, jossa melodialangat katkeavat, pulssi katoaa ja harmoniat haipuvat, kunnes jäljellä on vain tyhjyys.
Mahlerin yhdeksäs sinfonia lienee jotakuinkin ainoa teos, jonka saattoi kuvitella seuraavan HUSHin kanteasitystä. Huikealla virtuositeetilla Mälkin johdolla soittanut RSO lunastikin kaikki odotukset vieden illan tyhjentävään päätökseensä. Vaikka salissa musiikki hiljeni, jatkui sointi mielen teatterissa vielä hyvän aikaa, kiitos näiden unohtumattomien teosten ja yhtä lailla unohtumattomien esitysten.
Jari Kallio
