Richard Wagner: Siegfried. Ensi-ilta Kansallisoopperassa 25.3. Ohjaus Anna Kelo, musiikinjohto Hannu Lintu, lavastus, valaistus ja videot Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen.
Siegfried on Richard Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian viisituntinen scherzo, huumoria, sadun naiiviutta ja luontoidylliä sisältävä valonpilkahdus synkkien Valkyyrian ja Jumalten tuhon välissä, ja sellaisena se toteutui myös Kansallisoopperan uudessa versiossa. Anna Kelon ohjaus tuntui eloisammalta kuin sarjan aiemmissa osissa, jotka olivat pettymyksiä ideoiden hajanaisuudessaan ja draaman laimeudessaan.
Ehkä Siegfried hauskuuksineen sopiikin paremmin Kelolle. Ohjaaja lupasi sijoittaa tarinan nykypäivään, mutta siitä oli lavalla nähtävillä vain viitteitä, kuten romuinen myyntiauto ja muu takapihan rekvisiitta tynnyreineen, muovituoleineeen ja bodausvälineineen. Mikki Kuntun lavastus koostuu pölkyistä, jotka voi tulkita niin metsäksi ja kallioiksi kuin pilvenpiirtäjiksi. Ihan kiva, mutta jos jokin epookki valitaan tulkinnan lähtökohdaksi, kyllä siitä pitäisi löytyä enemmän merkityksiä.
Kuntun valot ja videot seuraavat tehokkaasti matkaa metsän siimeksestä kohti tulivuorta. Fafner-lohikäärme on jälleen digitaalinen virtuaaliolento, joka tavattiin jo Reininkullan jättiläisissä. Valkyyrian lopussa nähty tulirengas palaa kolmannen näytöksen alussa eräänlaisena oravanpyöränä, jota pitkin Wotan / Wanderer askeltaa. Se oli hyvä idea, sillä librettokin puhuu Wotanin halusta ”pysäyttää pyörivä pyörä”, mutta sitä olisi voinut viedä pidemmälle kuin yksi yhteen kuvituksena. Wandererin ja Erdan pukeminen buddhalaisiksi hahmoiksi jää irralliseksi, kuten Kelon vastaavat buddhalaisuusviitteet aiemmissakin osissa.
Erika Turusen puvustus on nykyaikaista kirpputoritavaraa, arkisuudessaan kuin kerjäläisoopperaa, mutta eipähän tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa vaaliväittelyssäkin esiin nousseen ”luksuskulttuurin” kuluttamisesta. Tervetuloa nauttimaan ryysyistä, Riikka Purra! Ratkaisu on epäilemättä tietoinen, sillä Turunen on tunnettu myös tuhlailevan loistokkaista puvustuksistaan.
Hienojen solistien ansiosta esitys kuitenkin toimi. Daniel Brennan tulkinta Siegfriedistä oli piristävä erilaisuudessaan. Taustastaan tietämätön hahmo kuvataan usein villinä voimamiehenä, joka takoo miekan, surmaa lohikäärmeen ja ymmärtää lintujen laulua. ”Kaikkivoipaisuuden ja vapauden symboli” (Hannu Salmen luonnehdinta käsiohjelmassa) pitää sisällään myös herooisuuden kliseet, mutta niistä oli nyt päästy eroon. Siegfriedistä oli tehty tavallistakin tavallisempi Jörö-Jukka, joka halailee nallekarhuaan, panee päänsä kasvatti-isänsä Mimen kainaloon ja purkaa testosteroiniaan bodaamalla – ja saa surun ja epävarmuuden puuskia menneisyydestään ja äitinsä kuolemasta.
Tämä kaikki tuo inhimillistä puolta impulsiivisiin voimannäyttöihin. Kun hän tapaa ensimmäistä kertaa naisen, Brünnhilden vuorella, hän kourii pelokkaana roikkuvaa villapaitaansa, mutta kasvaa lopulta mieheksi. Brenna toi kehityskulun esiin myös äänellisesti. Hänellä ei ole Heldentenoreille ominaista baritonaalista alarekisteriä mutta kalskahtavat ylä-äänet kylläkin, se ne toivat hahmoon tarvittavaa voimaa, joka puskee kohti uuden ihmisyyden voittoa.
Ohjaaja Kelo olisi saanut käydä sepänpajalla katsomassa, miten miekan valmistus voisi käytännössä toimia. Nyt Nothungia naputellaan niin kummallisesti, että näin ei kyllä ”kelpo kalpaa” (tekstityslaitteen hauska suomennos Neidlisches Schwert -termille) synny.
Dan Karlström on jo maailmalla kokenut Mimen tulkki, ja kokemus kuului suvereenissa tavassa karakterisoida ja ääntää ja värittää tekstiä. Tätä roolia näkee usein karrikoituina tulkintoina – Wagnerin symboliikassa sillä on viitattu usein juutalaisiin – mutta Karlström ei tällaiseen suurpiirteisyyteen jää. Hänen Mimensä on vivahteiden, rytmien, ivan ja ironian ilotulitusta. Vaikka hän onkin karakteritenori siihen kuuluvien terävine sävyineen, hän osaa silti laulaa kuin ”kunnon” tenori. Tämä äänellinen taso toi esiin Mimen taustan: hän ei ole peremmiltään paha liero, vaan kaikki on kirotun kullan ja sen himon syytä.
Wagner piti 12 vuoden tauon Siegfriedin sävellystyössä toisen ja kolmannen näytöksen välillä, ja se kuuluu musiikissa. Resitoiva tyyli muuttuu pitkälinjaiseksi, intohimoiseksi lauluksi ja fanfaarilähtöinen johtoaihetekniikka monitasoiseksi motiivien verkostoksi. Siegfriedin ja Brünnhilden loppukohtaus muistuttaakin paikoin Tristania ja Isoldea, ja Brenna ja Johanna Rusanen saivat siihen rakkauden roihua ja molemminpuolista epäröintiä uuden edessä.
Teoksen rakenne perustuu alkupuolella joka kohtauksessa kahden miehen välisiin dialogeihin (Siegfried / Mime, Wanderer / Mime, Mime / Alberich, Alberich / Wanderer), ja kun sanailun aiheet ovat paikoin pitkäpiimäisiä kysymyssarjoineen ja väittelyineen, puuduttavuuden tunne on lähellä. Sitä ei taaskaan voitu välttää. Siegfierin ja metsälinnun kohtaaminen tuntuukin tämän kaiken jälkeen huojentavalta luontolyriikassaan ja huumorissaan. Nyt metsälinnusta oli tehty menninkäistä muistuttava hahmo, jota esitti valloittavasti Krista Kujala.
Tommi Hakala kiinnitettiin Helsingin Ringin ylijumalaksi, mutta Valkyyria valitettavasti osoitti, ettei hänellä ole Wotanin roolin tarvitsemaa terästä äänessään. Wanderer (Wotan maanpäälliseksi vaeltajaksi muuttuneena) istui hänen äänelleen paljon paremmin, ja hän tulkitsi roolin vakaasti ja arvokkaasti. Hakalan laulu oli nautittavampaa kuin sarjassa aiemmin.
Jukka Rasilaisen kitkerä Alberich täytti Reininkullasta tutulla tavalla paikkansa tarinan demonisena voimana. Matti Turusen ja Sari Nordqvistin äänet jäivät vähän varjoon Fafnerin ka Erdan repliikeissä.
W
agnerin johtoaihetekniikka on Siegfriedissä jännittävimmillään, osaksi juuri siksi, että se muuttuu teoksen kuluessa, ja Hannu Linnun johtama orkesteri otti siitä irti kaiken karakteristiikan. Joskus motiivit viittasivat asioihin yksi yhteen, joskus alitajuntaa peilaten, ennakoiden, limittyen. Linnun suora ja selkä tulkintatapa teki tämän hahmottamisen helpoksi. Alkupuolen osoitteleva motiivien käyttö muuttui toisen näytöksen lopussa monin vivahtein virtailevaksi luontolyriikaksi ja lopulta pakahduttaviksi kaarroksiksi, joissa on annos Tristania ja Isoldea.
Toisinaan eteen tuli jo aiemmista osista, etenkin Valkyyriasta tuttu ongelma: Linnun tapa ottaa ”kaikki irti” häiritsi balanssia ja nosti orkesteria liikaakin esiin kohdissa, joissa se olisi voinut jättäytyä tukemaan ja kommentoimaan laulajien osuuksia. Tähän liittyy se, että sointi jäi etenkin vaskien kohdalla paikoni raa’aksi. Alkuvoima on mahdollista välittää myös sointikulttuurilla. Lintu kuitenkin nostatti loppukohtauksen sellaiseen hurmioon, että illasta jäi hyvä olo.
Harri Kuusisaari
