Arvio: Macbeth Tanssin talossa. Tero Saarinen Company ja TTT.
Koreografi Tero Saarisen, ohjaaja Otso Kauton ja valosuunnittelija Mikki Kuntun yhteistyönä syntynyt Macbeth on tärkeä tuotanto, paitsi kokonaisvaltaisesti koskettavana klassikkotarinan tulkintana niin myös puheenvuorona suomalaisen esittävän taiteen kentässä. Se julistaa poikkitaiteellisuuden ilosanomaa, josta voisi ammentaa energiaa ja liikettä laatikkoihinsa jumiutuneisiin taidemuotoihin ja instituutioihin.
Kolmikon aiempi Shakespeare-yhteistyö, rock-musikaali Hamlet (2020) syntyi teatteri ja musiikki edellä, Saarisen liikekielen tukiessa Kauton ohjausta. Nyt asetelma on kääntynyt toisin päin, ja Macbethin sairas maailma avautuu liikkeestä käsin. Kautto on ohjannut näyttelijäntyön, mutta kokonaisvastuu on Saarisella.
Mukana on kolme tanssijaa, kolme näyttelijä ja jonglööri, joiden roolit sekoittuvat. Ei ole yhtä tai kahta päähenkilöä, vaan näkökulmat vaihtelevat. Se antaa katsojalle mahdollisuuden peilata näytelmän teemoja itseensä sen sijaan, että hyvä ja paha voitaisiin ulkoistaa roolihenkilöille. ”Meistä kaikista löytyy Macbethia ja Lady Macbethiä”, Saarinen sanoo. Vallan huumaan kietoutuvat huono omatunto ja pelko.
Tuloksena on aivan uudenlainen Macbeth, jossa taidemuotojen väliset rajat liukenevat. Lauseet muuttuvat liikkeeksi, ja liike antaa motiivit puhelle. Samalla Mikki Kuntun valoilla visualisoinnilla ja Marko Nybergin musiikilla ja äänisuunnittelulla on tilaa nousta niiden rinnalle toisiaan tukeviksi mutta silti oman tasonsa luoviksi kerronnan välineiksi.
Poikkitaiteellisuus on ollut Tero Saarisen missiona aiemminkin, muistellaanpa vaikka teoksia Kullervo ja Third practice, joissa laulajat ja tanssijat olivat yhtä. Macbethin erona niihin on tietenkin laulun vaihtuminen puheeksi, mutta kyse on samasta: miten eri ilmaisumuodot luovat jatkumoita ja antavat energiaa toisilleen.
Tällaisessa Gesamtkunswerkissa joutuu purkamaan teoksen ja katsomaan sitä uudelleen kokonaisuuden ehdoilla. Macbethin elementtien uudelleen järjestely alkoi jo tekstistä. Michael Baranin suomennos ja sovitus lähtee siitä, että kaikkea ei tarvitse ilmaista puheella, vaan tekstiä voi riisua lakoniseksi ja heittää pallon muille ilmaisun muodoille.
Roolijaon sekoittaminen saattaa ensi alkuun hämmentää: kuka näyttämöllä on kukin? Hyvin pian kerronnan idea kuitenkin selviää, ja hyvästijättö realistisille karaktääreille vapauttaa. Niiden tilalla on moniselitteisiä tunteita, universaaleja symboleita, ruumiillisia ja visuaalisia aistimuksia, joiden voimin julma ja synkkä tematiikka puree syvälle ilman, että verta edes näytettäisiin.
Tässä holistisuudessa on jotain aasialaisen teatterin peruja. Tero Saarisen liikekieli säilyttää ilmaisullisen rikkautensa, mutta hän ei tietenkään voi laittaa näyttelijöitä tekemään koreografisesti vaativampaa materiaalia. Hän käyttää aiempaa enemmän myös yksinkertaisia liikesarjoja, jotka ovat ikään kuin puheen jatketta. Niissä on myös oma huumorinsa Tanssirepliikit kommentoivat puhetta ja vievät sen merkityksiä eri suuntiin.
Näyttämöllisiä peruselementteinä ovat sirkusrenkaat vallanhimon symboleina. Jonglööri taituroi niillä kertoen kertoo tarinaa pilvilinnojen rakentamisesta. Muutkin hahmot tarrautuvat renkaisiin, milloin niistä taistellen, milloin ne päässä unelmoiden, mutta aina ne osoittautuvat kuristavaksi ontoksi kruunuksi, joka vie kantajansa tuhoon.
Sekä Kuntun valot että Nybergin äänimaailma toimivat eräänlaisina alitajunnan onkaloina ja luovat kaikupohjaa tunteille. Molemmat nousevat hämäristä tiloista kirkkaammiksi ja artikuloivammiksi. Yksinkertaiset valospotit muuttuvat punaisiksi kuin todellisuudesta vieraantuneen maailman kuvana. Alun köysien tapaan roikkuvat valokiilat palaavat lopussa kuvaten Birnamin kävelevää metsää, noitien ennustamaa Macbethin tuhoa.
Nybergin rikas äänimaailma on tiivis osa näyttämöllistä kokonaisuutta. Aluksi se pysyy staattisena taustalla pahaenteisesti kumisten mutta saa sitten myös itsenäisempää ilmettä ja kiteytyy rytmisiksi suunniksi ja minimalistiseksi kauneudeksi. Samu-Jussi Kosken valkoiset puvut korostavat ihmisten yhteisiä piirteitä, ja tanssimatto toimii lavasteena ihmeen lailla.
Jonglöörin Emil Dahl toi mukaan surrealistisen klovnerian tasoin. Tero Saarinen Companyn tanssijat Mikko Lampinen, Emmi Pennanen ja David Scarantino sekä Tampereen Työväen Teatterin näyttelijät Anna Kuusamo, Jyrki Mänttäri ja Saska Pulkkinen tekivät loistotyötä, kukin omine vahvuuksineen mutta silti aina yhteiseen ilmaisuun kurkottaen.
Tuotanto on Tero Saarinen Companyn ja Tampereen Työväen Teatterin yhteinen. TTT:n suurelle näyttämölle se siirtyy 13. syyskuuta.
Harri Kuusisaari
