keskiviikko helmikuu 1. 2023

Unta ja helmeilevää nostalgiaa Viron Klaaspärlimäng -festivaalilla

Festivaalille kootaan vuosittain jousipainotteinen Klaaspärlimäng Sinfonietta. © Peeter Vähi

Suomen kesän musiikkitapahtumien ollessa välivuodella katse kääntyy Viroon, jossa matkojen ja konserttien järjestäminen on vapautunut pohjoista naapuriaan nopeammin. Suuntasin heinäkuisella pyöräretkelläni Tarttoon kuulemaan Klaaspärlimäng -festivaalia, joka on huomiota herättävästä nimestään huolimatta Pohjolassa varsin tuntematon.

25-vuotisjuhlaansa viettävän Klaaspärlimängin (”Lasihelmipeli”) juuret ovat Pärnun Raatihuoneella vuonna 1996, jolloin tapahtuma tunnettiin nimellä Pärnu Raemuusikafestivaal. Vuodesta 2003 lähtien festivaali on järjestetty pääasiassa Tartossa, jossa se on vakiinnuttanut paikkansa maan kansainvälisimpänä lajissaan. Tämän vuoden festivaalin ohjelmaan kuului Tarton Johanneksen kirkossa järjestetyn yhdeksän konsertin lisäksi kuusi konserttia Saarenmaalla ja yksi Peipsijärven Piirissaaressa.

Perinteet ja poikkitaiteellisuus ovat avainsanoja festivaalin nimen taustalla. Festivaalin perustajan ja taiteellisen johtajan, säveltäjä Peeter Vähin mukaan festivaalin uusi nimi nousi ensimmäisiä festivaaleja seuranneiden toimittajien ja musiikkitieteilijöiden toteamuksesta, että festivaalin ilmapiiri ja ohjelmisto muistuttavat Hermann Hessen samannimisen romaanin keskiössä olevaa Lasihelmipeliä.

Hessen poikkitaiteellisessa ja historiallisilla kerrostumilla leikittelevässä universalistisessa roolipelissä on kyse perinteiden kunnioituksesta ja syvällisestä paneutumisesta omaan erikoisalaansa kaukana ympäröivästä, muuttuvasta maailmasta. Lasihelmipelin säännöt viistävät buddhalaisia meditaatiotekniikoita sekä renessanssi- ja barokkimusiikin satsioppia integroituna pastissi-improvisaatioon. Peli on eräänlainen skolastinen Dungeons & Dragons, jota pelataan Bachin fuugatekniikoilla eri taiteenlajien terminologioita ja metodeja nasevasti yhdistellen.

Nimi luo odotuksia, mutta yhtymäkohtiakin löytyy. Kuin Hessen Castalia konsanaan, Tartto on Viron intellektuaalinen keskus. Klaaspärlimängin ohjelma painottuu Arvo Pärtin ja Pēteris Vasksin kaltaiseen perinnetietoiseen nykymusiikkiin sekä romanttiseen ja vanhaan musiikkiin. Tarton ja Tallinnan välillä järjestettävä Afekt -festivaalin profiloituu puolestaan enemmän kokeelliseen ja moderniin nykymusiikkiin. Festivaalin ainoa kantaesitys, jota en valitettavasti ehtinyt kuulemaan, oli nuoren Marianna Liikin Beethovenin 3. pianosonaattiin perustuva Thirsteth for Light. Muut festivaalin säveltäjät olivat miehiä.

Poikkitaiteellisuus on festivaalilla maltilliselta osin läsnä: Tarton Johanneksen kirkossa oli koko festivaalin ajan näytillä latvialaisen arkkitehdin Pēteris Venckovičs hurmaavan pedanttisten ja itse-ironisten grafiikoiden ja valokuvien näyttely. Nuori kuvataiteilija Mirjam Hinn istui etualalla ja tulkitsi jokaisen konsertin maalauksen muotoon kuulemansa perusteella. Teoksia kertyi kirkon seinälle näyttelyksi festivaalin edetessä. Mitä poikkitaiteellisuuteen tulee, on kiinnostavaa nähdä miten elokuussa 2020 ensimmäistä kertaa järjestettävä Tartu Interditsiplinaar -festivaali jatkaa edeltäjänsä työtä.

Festivaalin esiintyjät ovat alansa balttialaisia ja kansainvälisiä huippuja, kuten Kremerata Baltica ja Wiener Kammersymphonie. Tänä vuonna festivaali lennätti paikalle japanilaisen taikorumpuyhtye TSUMUGUN, jonka kolme muusikkoa viettivät kahden viikon karanteenin Tallinnassa ennen festivaalin alkua, pystyäkseen konsertoimaan suunnitellusti. Kolmikko piti festivaalin ohessa myös viisipäiväisen taikorumputyöpajan paikallisille lyömäsoittajille.

Pääosa festivaalin konserteista järjestettiin Tarton keskiaikaista tiiligotiikkaa edustavassa ja varsin tilavassa Johanneksen kirkossa. Virallisten suosituksien mukaan penkeille oli liimattu merkkejä turvavälien ylläpitämiseksi. Avajaiskonsertista lähtien yleisöä päästettiin kuitenkin sisään käytännössä rajoituksitta. Väki pakkautui vieri viereen. Kirkkoon mahtuu noin 120 kuulijaa, ja suositussa Wiener Kammersymphonien konsertissa oli väkeä istui lisätuoleilla jopa hieman enemmänkin. Kaipuu elävään konserttiin oli silminnähden suuri niin yleisöllä kuin esiintyjilläkin.

Avajaiskonsertti yhdisteli länsimaisia ja itämaisia elementtejä. Peeter Vähin konsertto bambuhuilulle ja kamariyhtyeelle A Chant of Bamboo antoi solisti Neeme Punderille mahdollisuuden esitellä soittimensa voimakkaampia rekisterejä. Säveltäjä peilasi bambuhuilun karkeita tehoja myös yhtyeen vastauksien orkestraatioissa luoden äänenvärijatkumon osien välille. Pienoisgongillaan ja ankkapillillään Anders Mustonen oli enemmän seremonia- kuin kapellimestari.

Festivaalille kootaan vuosittain jousipainotteinen Klaaspärlimäng Sinfonietta. Heidän yhteissoittonsa ei ole yhtä hiottua kuin säännöllisemmin yhdessä esiintyvien yhtyeiden. Siinä, missä Vasksin teosparin Musica dolorosa ja Musica serena kurinalainen melodiikka uhkasi jäädä intonaatio-ongelmien jalkoihin, yhtyeen kyky heittäytyä Alexander Raskatovin Tsaikovski-parodian The Seasons Digest lopun jalkapallomatsin kaltaiseen kailotukseen tempasi vastustamattomasti mukaansa.

Festivaalivierailuni päättyi jo neljännen päivän jälkeen, ennen taikorumpuyhtyeen konserttia. Onneksi yhtyeen solisti Yosuke Odajärjesti sooloesityksen toisen päivän matineassa. Jo Vähin konsertossa taikorumputaiteilija esitti lyhyen soolon, jossa kahden minuutin aikana Oda esitteli soittimestaan laajan kattauksen erilaisia soittotekniikoita. Matineassa o-daiko bassorumpu oli asetettu keskelle kirkkoa alttarin eteen.

Oda oli pukeutunut kimonoon ja kauhistuttavaan, pitkähiuksiseen maskiin. Noin puolen tunnin mittaista ”Rukous” -nimistä esitystä kuunteli enemmän kehollaan kuin korvillaan, istuinluita ja jalkapohjia myöten. Esitys oli omistettu pandemian aikana kuolleille, valoisamman tulevaisuuden toivossa.

Virossa on vahva vanhan musiikin perinne, jonka kärjessä loistaa festivaalin toisena päivänä esiintynyt Hortus Musicus. Yhtyettä voidaan festivaalin nimen puitteissa voitaisiin kutsua Castalian hovikapelliksi: ikonisiin kaapuihin sonnustautuineina, yhtye yhdisteli leikkisästi eri periodien ja musiikkilajien soittotekniikoita. Jazz, spoken word, vapaa- sekä pastissi-improvisaatio kuuluivat kaikki yhtyeen palettiin heidän punoessa Carmina buranan ja Tournai-messun osia lomittain. Festivaalia tuottava levy-yhtiö Estonian Record Productions julkaisi konsertin ohessa yhtyeeltä kaksi uutta levyä.

Myöhäisillan konsertissa esiintyi Kaspars Putniņšin johtama Viron filharmoninen kamarikuoro. Laulajien hallittu ja koruton tulkinta kulki yhdessä laajassa kaaressa koko konsertin yli. Voimakkaimmillaan laulu tuntui poskionteloissa asti. Arvo Pärtin raamatulliset soneetit keskustelivat Thomás Luiz de Victorian ja Josquin de Prezin messusovitusten kanssa. Viimeistään encore Kiida, mu hing paljasti tulkintojen sydänajatuksen – lohdun.

Wiener Kammersymphonien yhtye oli festivaalin kansainvälisiä vieraita

Kolmantena festivaalipäivänä esiintyi yleisöryntäyksen perusteella festivaalin odotetuin vieras Wiener Kammersymphonie juhlistamaan Beethovenin 250-juhlavuotta koko ohjelmallaan. Pateettisen pianosonaatin lisäksi yhtye esitteli yhteissointinsa massaa ja muhkeutta kahden orkesteriteoksen jousikvintettisovituksen muodossa. Coriolanus-alkusoitto ja 7. sinfonia täyttivät salin täyteläisellä soinnilla takariviä myöten.

Huomion kansainvälisiltä tähdiltä veivät kuitenkin kaksi kotimaista esiintyjää. Myöhäisillan barokkikonsertissa esiintyivät Anna-Liisa Eller ja Heidi Viisma kahdella kromaattisella kanteleella. Duo esitti ranskalaista, saksalaista ja englantilaista renessansin ja varhaisbarokin ajan luuttu- ja cembalomusiikkia yhdelle tai kahdelle kanteleelle sovitettuina. Johanneksen kirkon juhlava akustiikka tuki erinomaisesti soittimien soinnin runsautta. Pelkissä alukkeissakin avatui rikas maailma: duo loi kannattelevan kokonaisdramaturgian kellomaisista, samettisista ja kirkkaista atakeista. Händelin Chaconne HWV 484 aavemainen nouseva kromaattinen asteikko värittyi kirpeänä, ja sai soittimen kuulostamaan erikoiselta, melkein puheen tai laulun kuuloiselta. Eller ja Viisma nostivat taitavasti esiin eri vokaaliäänteitä soittimistaan.

Orthodox Singers -lauluyhtyeen konsertti neljäntenä päivänä ei ollut yhtä vaikuttava kuorokonserttina kuin se oli pyhiinvaelluksena. Yleisö kuljetettiin busseilla Laaksaaren satamaan, josta autolautta Koidula ja setukaislinjan vesibussi Maar’a veivät Peipsijärven yli Venäjän rajan tuntumassa sijaitsevaan Piirissaareen. Saarella on kolme kylää, jossa asuu pääasiassa venäjänkielisiä, 1600-luvulla seudulle asettuneiden vanhauskovaisten jälkeläisiä. Ennen konserttia, lehdistön edustajille, esiintyjille ja tuottajille tarjottiin kalakeittoa ja sipulipiirakoita. Konsertin jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus kierrellä vanhaa kylänraittia, korkeiden kaislametsien ympäröimällä saarella. Tutkatornin etäinen humina muistutti rajan läheisyydestä.

Kuoro esitti karismaattisen Valeri Petrovin johdolla varsin monipuolisen kokoelman liturgisia lauluja useilla eri kielillä. Toonin kylään pystytetyllä ulkolavalla laulajien karkeankuuloinen – vaikkakin tarpeellinen – vahvistus haittasi ilmaisua jonkin verran. Kuoro esiintyy yleensä kirkkojen kiitollisemmassa akustiikassa, missä mielelläni heitä kuulisin uudestaan.

Festivaali jatkui Tartossa vielä kolme päivää, jonka jälkeen moni konsertti toistettiin Saarenmaan Kuressaaressa. Neljännen päivän jälkeen minun piti jatkaa matkaani pyörän selässä Riikaan. Paluu Suomeen ja havahtuminen rajoituksien mahdolliseen kiristämiseen herätti unesta. Emme voi täällä aivan heti järjestää konsertteja yhtä avokätisesti kuin etelänaapurissamme. Valtaosa Klaaspärlimängin esiintyjistä ja ohjelmasta on pysynyt rajoituksista huolimatta ennallaan, mikä kielinee varsin toimivasta tuotannosta. Festivaali järjestetään seuraavan kerran heinäkuussa 2021.

 

Jutun kirjoittaja, säveltäjä Lauri Supponen teki matkaa polkupyörällä.

Kritiikit