Francis Poulencin Karmeliitasisarten tarinoita Kansallisoopperassa. Ohjaus Olivier Py / Daniel Izzo, musiikinjohto James Sherlock. Päärooleissa Tuuli Takala, Tuija Knihtilä, Anna Danik, Kirsi Tiihonen.
Tuntuu uskomattomalta, että niinkin keskeinen 1900-luvun teos kuin Francis Poulencin Karmeliittasisarten tarinoita (1957) pääsi vasta nyt Kansallisoopperaan. Se oli tulossa ohjelmistoon 1999, mutta juuri edeltävänä kesänä se nähtiin Strasborugin Opéra National du Rhinin vierailuna Savonlinnassa, Tieto päällekkäisyydestä ei ollut kulkenut, ja oopperanjohtaja Juhani Raiskinen laittoi nunnat jäihin.
Ei ehkä olisi kannattanut odottaa 24 vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oliver Pyn alun perin Pariisin Champs-Élysées -teatteriin tekemänä ohjauksena ja väkivahvan suomalaisen laulajakaartin – etenkin naisten – tulkitsemana teos tehosi julmuudessaan ja kauneudessaan, hengellisessä kilvoittelussaan ja raa’assa realismissaan.
Karmeliittasisarten tarinoiden tekstissä ja musiikissa ei ole mitään erityisen vaikeatajuista, mutta dialogimuotoinen eteneminen ja katolisen mystiikan humu saattavat tuntua vähän etäisiltä. Se kuitenkin imaisee nopeasti mukaansa nunnayhteisön jäsenten tunteisiin ja keskinäiseen dynamiikkaan sekä Ranskan vallankumousta seuranneiden terrorin ja kauhun vuosien tunnelmaan.
Oopperan aihe perustuu tositapahtumiin, 16 Compiégnen karmeliittaluostarin asukkaan mestaukseen giljotiinilla 1794. Vallankumoushallitus tuomitsi heidät ”kansan vapauden vihollisina”, koska he eivät suostuneet luopumaan uskostaan. Jälkipolville tarina on tietenkin näyttäytynyt marttyyri- ja sankarikehän valaisemana, ja se innoitti monia kirjoittajia.
Poulencin oopperaansa tekemä libretto perustuu Georges Bernanosin näytelmään, ja säveltäjä assosioi aiheen myös Ranskan saksalaismiehitykseen, joka oli hänelle homoseksuaalina erityisen painostava. Henkisiä arvoja korostavat nunnat olivat Poulencille vastarintaliikkeen sankareita, ja empatiaa korosti hänen oma katolisuutensa.
Ohjaajalle natsit ja muut tyrannit ovat houkutteleva tarttumapinta, mutta Olivier Py on karttanut kaikkea osoittelevaa politiikka visuaalisesti karussa, sisäistä intensiteettiä henkivässä ja henkilöjen universaaleihin tunteisiin keskittyvässä versiossaan. Uskonnolliset näytelmärituaalit tuovat väriä kokonaisuuteen. Daniel Izzo realisoi ohjauksen tuoreen ja elävän tuntuisesti Kansallisoopperaan.
Vallankumouksen kauhuja ei näytetä kuin vasta lopussa, giljotiinin katkaistessa Salve reginaa hurmioituneena laulavilta nunnilta pään yksi kerrallaan, mutta sen varjot tuntuvat koko ajan ihmisten uskon, heikkouksien ja pelkojen korostajana.
Marssien ja vallankumouslaulujen kaiku tuntuu musiikissa, jossa on silti myös henkistä kauneutta ja kansanomaista suorasukaisuutta. Joskus mieleen tulevat Musorgskin oopperat, tunteellisissa kohtauksissa välähtää Puccini. Säveltäjän hengellinen puoli tulee esiin erityisesti nunnakuoroissa, ja katoliset sävelmät ovat cantus firmuksena muulloinkin.
Karmeliittasisarten tarinoiden elinvoima kumpuaa sen tyypeiltään rikkaasta naisyhteisöstä. Nämä sisaret ovat väkevää tekoa, ja kolme isoa roolia vaativatkin dramaattisen sopraanon tai mezzosopraanon reservejä. Kansallisoopperan tuotantoon oli saatu tämän kentän suomalainen parhaimmisto.
Vanhaa prioritarta esitti Anna Danik, jonka tiivissointinen mezzo teki vaikutuksen. Alussa hän oli täynnä käskevää auktoriteettia, kun hän opetti Blanchelle uskonelämän realiteetteja. Mutta kun hän kuolinkohtauksessa menetti uskonsa ja näki kauhunäkyjä luostarin tuhosta, Danik otti kaiken irti sen hurjuudesta. Ohjaajan idea nostaa hänet ylhäälle takaseinälle teki painajaismaisen vaikutelman.
Tuija Knihtilä oli yhtä voimallinen ilmestys Sisar Marien roolissa, joka pysyy palavasieluisena hengellisenä johtajana. Hänen mezzonsa soi intensiivisenä kautta illan. Kirsi Tiihonen ei uutena priorittarena kyennyt projisoimaan ääntään yhtä purevasti kuin kaksi kollegaansa, mutta teki uskottavan roolityön nöyrempänä johtajana.
Luostariin pakeneva nuori aatelisnainen Blanche on oopperan emotionaalinen keskushahmo uskon ja epäilyn välillä kamppaillessaan. Hän herättää sekä vanhan priorittaren että Sisar Marien myötätunnon, joten tämä naisten välinen empatia korvaa perinteisen sopraanon ja tenorin rakkaustarinan. Tuuli Takala välitti hahmon mielentilat koskettavasti, ja hänen äänensä on saanut uutta syvyyttä, joka enteilee jo Puccini-rooleja.
Iiris Candelaria löysi hyvin Blanchen valoisamman uskonsisar Constanzen luonnekuvan. Heikki Kilpeläinen oli elegantti markiisi de la Force, ja Markus Nykänen lauloi hänen poikanaan hienoin vivahtein ja ohentein. Petri Vesa oli uusi, myönteinen tuttavuus nuorekkaana pappina. 13 nunnan joukko lauloi koskettavasti.
Hannu Linnun kanssa kapellimestarina vuorotteleva James Sherlock teki onnistuneen debyytin Kansallisoopperassa. Hän jäsenteli partituurin kirjavat ainekset tarkasti, piti huolen balanssista ja ryyditti säveltäjän joskus vähän kaavamaista orkestraatiota värein ja vivahtein. Orkesterissa etenkin puhallinsoolot saivat tilaisuuden loistaa.
Harri Kuusisaari
