Urkukonsertto vei urbaanin kihinään

Nivo Muhlyn musiikki on monityylistä mutta selkeän identiteetin omaavaa.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti 8.2. Musiikkitalossa. Joht. Pekka Kuusisto, solisti James McVinnie, urut. Muhly, Debussy, Ravel. 

Musiikkitalon urkujen suuremoinen avajaiskausi jatkui Helsingin kaupunginorkesterin konsertilla, jossa kuultiin amerikkalaisen nykymusiikin nuoren polven tähtihahmon Nico Muhlyn urkukonsertto Register. Hienoa, miten vastakkaisia maailmoja soittimella saadaan kuulla: jos HKO:n edellinen urkukonsertto, Kaija Saariahon Maan varjot vei sfääreihin, Muhlyn kiivaasti poukkoileva, melkein surrealistinen teos ankkuroituu urbaaniin maailmaan, jossa on kuultavilla suurkaupungin ääniä, välkehtiviä valomeriä ja eri suuntiin vieviä energioita.

Register (2017) syntyi Los Angelesin filharmonikoiden ja Southbank Centren ja Philadephian orkesterin tilauksesta, ja säveltäjä ajatteli teoksessaan urkuvirtuoosi James McVinniea, joka soitti teoksen kantaesityksen Walt Disney Hallissa helmikuussa 2018.

Muhly kertoo aina pitäneensä urkuja syntetisaattorin esiasteena, jolla pystyy manipuloimaan ääntä äkillisillä tunnelman ja rekisterin vaihdoksilla. Tähän viittaa myös teoksen otsikko. Kihisevä suurkaupunki on jatkuvasti vaihtuvien rekisterien temmellyskenttä, ja Muhlyn tapa leikata niitä terävästi toi paikoin mieleeni elokuvallisen montaasitekniikan. Jos Saariaho sulautti urkuja ja orkesteria toisiinsa, Muhlylla ne operoivat rinnakkain ja vastakkain vilkkaassa keskustelussa, jossa on äkillisiä sivuhuomautuksia ja nopeita suunnanmuutoksia.

Säveltäjän mukaan Register jakaantuu kolmen sointukierron ympärille. Ensimmäinen kasvaa paikoin uhkaavasti. Toinen on kirkas ja laskeva. Kolmas on ”kimalteleva ikiliikkuja, jonka geneettinen perimä löytyy [englantilaisen renessanssisäveltäjän] Orlando Gibbonsin g-molli Pavanesta”. Teos kehittelee materiaaliaan yhtä aikaa villisti ja harmonisessa muotissaan pysyen ja siitä eri puolia arvaamattomasti esiin käännelleen.

Muhlyn sävelkieli on eklektistä mutta silti raikasta ja tunnistettavaa: minimalistinen biitti muuttuu tiheäksi kontrapunktiksi tai post-romanttisiksi orkesterimassoiksi. Vaskien ja urkujen jalkioiden soinnit luovat tummanpuhuvia tehoja, mutta malttamaton meno pitää synkeät ajatukset loitolla. Urut keskustelevat tiiviisti tiettyjen orkesterin soitinryhmien, erityisesti puhaltimien kanssa, mutta kovin sovinnolliseksi suhteet eivät aina osoittaudu.

Soolokadenssissa kuulija saa äimistellä virtuoosista jalkiotyötä, ja teoksen koskettavin hetki on vähän ennen loppua, kun Gibbonsin Pavane paljastaa hahmonsa celestan ja jousten yksinkertaisella, hienostuneella jaksolla. Suurkaupungin häly katoaa katedraalin rauhaan.  

James McVinnie oli päässyt hyvin sinuiksi Rieger-urkujen kanssa ja tarjosi loppumattoman skaalan nopeasti vaihtuvia värejä ja tehoja. Muhlyn orkesteripartituuri ei ole helppo, mutta Pekka Kuusisto osoitti kehittyneensä huomattavasti lyöntitekniikassaan, ja hän piti kokonaisuuden hienosti kasassa ja innosti orkesteria heittäytyvään otteeseen.

Muu ohjelma olikin sitten sielun lepuutusta. Debussyn Faunin iltapäivä sujui korostuneen raukeasti ja hienovaraisesti, kuin unen ja valveen rajamailla. Ravelin Hanhiemo-baletti soi aitoa sadun taikaa, jolle soinnin kellontarkka kirkkaus ja soolojen maukkaus antoivat siivet.

Harri Kuusisaari

 

Edellinen artikkeliUrkusävellyskilpailun voittajakonsertto oli kirjava sisäelinten kavalkadi
Seuraava artikkeliUskon ja kauhun kavalkadi