Arvio: Saiturin joulu Kansallisbaletissa. Koreogafia David Bintley, musiikki Sally Beamish.
Charles Dickensin Saiturin joulu on vakiinnuttanut klassikkoasemansa siitä huolimatta, että se ei ole mikään satuidylli vaan materialismin ja yhteiskuntaluokkien vastakkaisuuden kuvaus. Dickensin ajan Englanti oli kolkko paikka teollistumisen ajan alun yhteiskunnallisine ongelmineen, eikä kirjan tarinaa – pahaa oloa kylvävän ja katkeroituneen kitupiikin muuttuminen hyväksi joulun sanoman tuojaksi – voi kovin auvoisena pitää. Joutuuhan hän jopa seuraamaan omia hautajaisiaan.
Miten se siis sopii koko perheen baletiksi Pähkinänsärkijän tilalle? Ainakin Kansallisbaletissa brittikoreografi David Bintleyn tulkinta on otettu vastaan loppuunmyydyin katsomoin. Versio on kerronnaltaan perinteinen ja Dickensille uskollinen, ja vaikka se tuokin esiin myös tarinan kurjat ja kierot puolet, päällimmäiseksi jää silti halu yhteisöllisen hyvänolon tunteeseen vähän musikaalien tapaan.
Ja miten se paremmin tapahtuisikaan kuin yhdessä tanssien ja maailman murheet unohtaen. Suuret ryhmäkohtaukset ovat baletin ydin, ja Lontoon kaduilla tanssitaan brittiläisten seura- ja kansantanssien piirimuodostelmin. Työväestö tanssii katrillia, hienosto polkkaa ja valssia, merimiehet hornpipe-tansseja. Ilme on vauhdikas vipeltävine jalkoineen ja nopeine suunnanmuutoksineen.
Tuotantoon on todella satsattu, ja viktoriaanisen ajan Britannia on tuotu lavalle pittoreskina ja realistisena. Pukuja on 147 kokonaisuutta loputtoman roolilistan tyyppien ja yhteiskuntaluokkien mukaisesti. Osa niistä on kierrätystä, sillä lavastaja-puvustaja Anna Fleischle on antanut luvan Kansallisbaletin pukuvaraston hyödyntämiseen. Lavastus sen sijaan on yksinkertainen. Sitä hallitsee Lontoo-näkymä Big Beneineen, ja nurkkiin jää paljon pimeää.
Olisi voinut kuvitella, että päähenkilön matka menneisyytensä haamujen johdattamanaolisi antanut yllykettä myös surrealistisempiin visioihin, mutta sellaisena voi pitää ainoastaan jättimäistä lahjakasaa, joka halkeaa keskeltä kahtia – varsinainen materialismin pyhä vuori. Ehkei enempää spektaakkelitehoja olisi mukaan mahtunutkaan, mutta hieman enemmän tarinan karumpia puolia olisi voinut lavastuksessakin tuoda esiin.
Bentleyn linjakasta ja rikasta koreografiaa kelpaa joukkokohtauksissa katsoa. Ideoista hauskimpia on se, kun Cratchitin perhe käyttää jouluaterialla aterimia lyömäsoittimina. Yksittäisten hahmojen liikkeellinen luonnehdinta ei yllä aivan samalle tasolle. Se jää usein jonnekin klassisen baletin ja tanssiteatterin harmaalle väliasteelle. Ehkä syynä on myös roolien ja yksityiskohtien runsaus – kuka ehti esimerkiksi rekisteröidä, miten Tietämättömyys ja Puute tanssivat?
Päähenkilö Scrooge on lavalla koko ajan, ja hänen ristiriitaisuuttaan on ilmaistu hieman koomisin, rujoin liikkein. Luonnehdinta kulki vähän kliseisyyden rajoilla. Ensi-illassa tanssinut Johan Pakkanen kykeni silti rakentamaan roolille myös kehityskaarta, mikä kertoi teatterillisista vaistoista. Jun Xia ilmensi Scroogen sisarenpojan Fredin innokkuutta notkeasti singahtelevin liikkein, ja Zhiyao Chen menneiden joulujen henkenä edusti klassisen baletin ilmavaa keveyttä.
Suurin yllätys itselleni Saiturin joulussa oli musiikki, joka oli tilattu Britannian ykkösketjun nykysäveltäjiin kuuluvalta Sally Beamishilta. Tuloksena oli ensiluokkaista balettimusiikkia sikäli, että se seuraa kerrontaa ja liikettä sekunnintarkkuudella mutta säilyttää silti itsenäisen substanssinsa.
Beamish on käyttänyt aineksinaan viktoriaanisen ajan joululauluja ja kansantansseja mutta upottanut ne osaksi tekstuuria niin, että syntyy saumaton flow. Joskus joululaulut ovat piilotettuina esimerkiksi bassolinjaan. Musiikkia leimaavat erilaisten kellojen soinnit – säveltäjän omien sanojen mukaan ”kirkonkellot, kaappikellot, palvelijoiden kutsukellot ja rekien kellot” – mutta myös laajemmin läpikuultavasti väreilevät diskanttisoinnit, jotka kasvavat joskus uhkaaviksi ja pelottaviksi.
Musiikista löytyy myös rytmistä monipuolisuutta vaihtuvine tahtilajeineen ja suuntineen. Beamish sitoo yhteen monenlaisia aineksia uusklassisella tyylillä, ja katukohtaus tuo mieleen Stravinskyn Petrushkan. Dramaattisissa kohdissa on jyliseviä lyömäsoitintehoja. Surumarssit ja chaconne-tyyppiset sointukulut tuovat musiikkiin painavuutta, mutta useammin se kuitenkin pirskahtelee irtonaisesti tai vääntyy pillipiiparimaiseksi.
Paikoin tanssijat yhtyvät musiikintekoon laulamalla – olisiko sitä voinut käyttää vielä enemmän? Kansallisbaletin tanssijat onnistuvat joka tapauksessa luomaan paljon erilaisia karaktäärejä ja yhteisyyden huumaa, eikä joukkokohtausten runsaudessa tule edes ruuhkan makua. Kapellimestari Paul Murphy oli valppaana musiikin vaihtuvien liikkeiden tasalla, ja orkesteri otti tehtävänsä kiitoksella vastaan – kerrankin balettimusiikkia, joka antaa haasteita.
Harri Kuusisaari
