Berliinillä on varaa sellaiseen luksukseen kuin päällekkäisiin versioihin Wagnerin Nibelungin sormus -sarjasta. Vain vuosi sen jälkeen kuin Stefan Herheimin ohjaus oli saatu päätökseen Deutsche Operissa, toinen kierros alkoi Valtionoopperassa. Tulkinnat ovat hyvin erilaiset: Herheim teki assosiatiivista teatterileikkiä, kun taas Dmitri Tsherniakov perusti konseptinsa moderniin realismiin. Yhteistä oli se, että librettoa ei kuviteta, vaan katsojan mielikuvituksen varaan jää paljon.
Valtionooppera sai uuden Ringinsä siksi, että Daniel Barenboim halusi vielä tehdä sellaisen. Maestro joutui kuitenkin neurologisen sairauden vuoksi jättämään tuotannon ja eroamaan talon musiikillisen johtajan tehtävästä. Pääsiäisen ajan esityssarjan johti Barenboimin nuori suojatti Thomas Guggeis. Ja erinomaisesti johtikin: kuultavilla oli huumaavasti soivaa ja koskettavaa, yhtä aikaa herkän kamarimusiikillista että romanttiseen vuohonsa upottavaa Wagneria. Orkesteri ei koskaan peittänyt laulajia vaan kannatteli draamaa merkityksiä täynnä olevin subtekstein.
Mika Kares teki Ringin kolmessa bassoroolissa suurtyön, ja erityisesti debyytti Jumalten tuhon Hagenina oli maailmanluokan tapaus. Kares on Matti Salmisen suvereeni seuraaja paholaismaisen roolin haltijana. Hagen istuu hänen äänelleen hyvin. Laulussa on purevuutta ja jylyä aina sotaisia miesten kutsuhuutoja myöten, mutta vielä oleellisempaa on Kareksen kyky ilmentää Hagenin salakavalaa, manipulatiivista demoniaa. Tässä esityksessä esiin tulevat myös pahuuden taustat: Hagen on isänsä Alberichin vallassa oleva, rikkinäinen ihminen, jolle sormus on pakkomielle. Kares vakuutti myös Reininkullassa Fasolt-jättiläisenä ja Valkyyriassa brutaalina Hundingina.
Koko muukin miehitys oli ykkösluokkaa, ehkä ex-tähtitenori Ronaldo Villazonin Logea lukuun ottamatta. Michael Vollesta on tullut Wotanin roolin ykköstulkkeja, ja hänen äänensä majesteettisuus ja herkkyys sekä karismansa ja näyttelijän taitonsa takasivat jälleen moniulotteisen roolin. Anja Kampen Brünnhilde ei ole äänitykki, mutta sielukkuudellaan hän teki siitä Ringin emotionaalisen keskuksen. Andreas Schagerin aito sankaritenori puhisi voimaa ja uhoa Siegfriedinä. Helsingin Salomena tuttu Vida Mikneviciute oli intohimoinen Sieglinde, jossa oli dramaattista voimaa yllättävästi. Lauri Vasar nosti Guntheria yli tavanomaisen.
Tsherniakovin kunnianhimoinen idea oli käsitellä Ringin tarina tuhoon tuomittuna sosiaalisena kokeiluna. Tapahtumapaikkana on ihmistutkimuskeskus, jossa on stressilaboratorio, unilaboratorio ja koko kerros täynnä koe-eläinhäkkejä elävine kaneineen (tämä sai eläinsuojelujärjestöt ensin takajaloilleen, mutta sitten ne hyväksyttiin). Ylijumala Wotan on keskuksen toimitusjohtaja, joka ohjailee muiden käytöstä. Reininkullan alussa Alberich on sidottuna stressilaboratorion penkkiin. Hän ei kestä kokeen paineita vaan vetäisee piuhat ja elektrodit päästään ja lähtee ulos.
Kulta, jonka Alberich varastaa Reinintyttäriltä, on rikottuja laboratoriolaitteita – siis valtaa ymmärtää ja manipuloida ihmisiä. Näitä laitteita Alberich sitten pakottaa Mimen ja muut kokoamaan Nibelheimin tutkimus- ja orjatyökeskuksessa.
Tsherniakovn itse suunnittelema kolmikerroksinen lavasterakennelma koostuu eri tiloista: laboratorioista, auditorioista, työhuoneista ja kotihuoneistosta. Tämä apparaatti vaihtelee kulmiaan pyörönäyttämöllä tai liikkuu horisontaalisesti ja vertikaalisti – hiljattain remontoidun oopperatalon tekniikka tulee todella monipuolisesti käyttöön. Tiloilla ei luoda illuusioita vaan rakenteita. Laitos on nimeltään E.S.C.H.E. Sanapeli viittaa myös Wotanin istuttamaan maailmansaarneen, ja esiripussa on sen pohjapiirros 180 numeroituine huoneineen.
Vaikka teknologiaa riittääkin, ja tuotanto on tullut maksamaan miljoonia, ohjaajan ideana oli häivyttää teatteritaika kokonaan. Valaistus on arkista neonvaloa, joka tekee luotaantyöntävän vaikutuksen. Tarinan maagiset elementit puuttuvat. Wotanilla ei ole keihästä eikä Siegfriedillä torvea tai miekkaa. Taikakypärän loihtimat muodonmuutokset ovat vain kuvitelmaa. Frohin sateenkaari nousee liinatempulla, ja Brünnhilden vuoren ympäröivä tuli on sitä, että tämä piirtää tuolien selkänojiin liekinkuvia. Grane-hevonen on pehmolelu ja Siegfriedin herättämä lohikäärme mielenterveyspotilas. Valkyyrioiden ratsastus on väittely luentosalissa väkivallan olemuksesta.
Myyttinen maailma muuttuu arkiseksi, kun Hunding, Alberich ja Siegfried kulkevat alushousuisillaan kotona kohti jääkaappia ja availevat oluttölkkejä. Siegfried tuhoaa väkivaltaisesti lapsuudenkotinsa legorakennelmat. Kolme nornaa ovat hoipertelevia ja dementoituneita vanhuksia, jotka mäiskivät toisiaan käsilaukulla. Jumalten tuhon kliimaksissa Hagen miehineen ovat koripallojoukkue, ja saapa Siegfriedkin heittää pallon koriin ennen kuolemaansa.
Lopussa Brünnhilde astuu ulos laboratoriosta pimeyteen matkalaukku kädessään kohti uutta, itsellistä elämää. Erda yrittää vielä houkutella häntä mukaansa Siegfried-oopperasta tutun metsäkyyhkyn avulla, mutta turhaan. Tekstinä taustalla vilistää Wagnerin Schopenhauer-vaikutteista luonnosversiota Jumalten tuhon loppuun, jota hän ei käyttänyt. Siinä hän puhuu inkarnaatiosta, halun harhasta vapautumisesta, rakkauden kärsimyksistä ja maailmanlopusta.
Tämä on esitys, josta nauttiakseen katsojan on tehtävä itsensä kanssa sopimus: nyt ei olla tekemisissä libreton yksinkertaisen kuvittamisen kanssa, kuten esimerkiksi Suomen Kansallisoopperan versiossa, vaan täytyy panna oma mielikuvitus liikkeelle. Kun puhutaan asioista, joita ei näytetä, se ei tarkoita, etteikö niitä ole olemassa. Silmillä voi kuulla ja korvilla nähdä.
Tsherniahkov leikkii koko ajan todellisuuden tasoilla ja kysyy, kuvittelevatko hahmot, vai ovatko heidän laulamansa asiat konkreettisia. Metatasot eivät ole kovin uutta Brechtin jälkeisessä ajassa, mutta nyt tämä ajaa usein keskeneräisen tuntuisiin kohtauksiin ja epäloogisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi: miksi Siegmund lähteekin kuolettavan taistelun jälkeen omille teilleen?
Parasta Tsherniakovin työssä on intensiivinen yksilöohjaus. Hahmot puhuvat todella toisilleen, eivät yleisölle, ja jokainen karaktääri on elävästi piirretty. Laulajat ilmiselvästi nauttivat päästessään irrottelemaan arkirealistisella tyylillä ilman patsastelua. Huumoriakin on enemmän kuin Ring-esityksissä yleensä. Tässä mielessä ohjaus oli kuin päivitettyä Harry Kupferia, joka toi dynaamisen liikkeen Wagner-näyttämölle. Mutta Tsherniakovilla ei ole Kupferin rautaista logiikkaa ja uskoa musiikin voimaan. Musiikkia vastaan voi tehdä, se on Regietheaterin jo vuosikymmeniä vanha iskulause, mutta sille on löydyttävä dialoginen motiivi.
Harri Kuusisaari
