Musiikkikritiikin alue on ampiaispesä. Asetelmat liikkuvat laajalla alueella: kriitikon ja muusikon suhde voi olla sama kuin pyövelin ja uhrin, kuin lampaan ja hyvän paimenen tai mitä tahansa tältä väliltä. Mutta huolimatta vastakkainasetelmasta me olemme kuitenkin samassa veneessä kulttuurivihamielisessä demokratiassa: kriitikoilla ja muusikoilla on yhteinen vihollinen. Tätä yhteistä vihollista, välinpitämättömyyttä tai aktiivista kulttuurivihaa vastaan me taistelemme kaikin keinoin: muusikko musiikillisin, kriitikko journalistisin.
Taiteilija on kauppamies, joka on myymässä taitoaan ja sieluaan, ja tarjouksia saa arvioida. Ongelma onkin siinä, että arvostelijat käyttävät tässä valikoinnissa kontrolloimatonta harvainvaltaa, ja subjektiiviset arviot aiheuttavat objektiivisia seurauksia.
Ilpo Mansnerus Rondossa 2/1977
Minua hämmästytti aina, kuinka selvästi Sergei Prokofjevin ulkoinen olemus ja luonteen erityispiirteet heijastuivat hänen sävellyksissään. Näin aina samankaltaisuutta hänen suoran, ryhdikkään kävelytapansa ja hänen musiikkinsa välillä. Hän siisti huolimattomasti puhtaaksikirjoitetut tauot yhtä huolellisesti kuin hänellä oli tapana pukeutua. Musiikissa kuuluu hänen tapansa puhua älykkäästi, avoimesti, joskus kirpeäsanaisesti. Hänen musiikkinsa on yhtä elämänläheistä kuin hänen rakkautensa ihmisiin, luontoon, eläimiin. Tempojen täsmällisyys ja rautainen rytminen syke kuvastavat hänen elämänsä kuria ja päivän rytmiä. Orkestroinnin kuulaus on kuin sisustuksen koruttomuus hänen kodissaan.
Mstislav Rostropovitsh muistelee Prokofjevia Rondon 2/1977 käännösjutussa.
Kerrotaan, että viime vuosisadalla Brasilian maanomistajat kuljetuttivat palvelijoillaan viidakkopolkuja pitkin konserttiflyygeliä sisämaassa sijaitsevalle kartanolleen. Ja vielä nykyisinkin piano on välttämätön osa brasilialaisen porvariskodin sisustusta.
Eero Tarasti raportoi Brasiliasta Rondossa 2/1977
Jos halutaan uutta yleisöä, se tapahtuu pikemmin Pohjalaisia-tyyppisen kuin Raivoisa Ronald -tyyppisen oopperan avulla. Jos pyrkimyksenä ei ole laatia läpeensä henkeviä ikuisuusoopperoita tuleville sukupolville, voivat tämän kaipauksen täyttää parhaiten kunkin aikakauden omat säveltäjät, jotka pystyvät ymmärtämään, mikä hänen aikansa ihmisten mieliä askarruttaa.
Kari Kurkela Rondossa 2/1977
Kuorossa laulava, työssä käyvä aikuinen on jostain syystä joidenkin musiikkipoliitikkojen maalitauluna. ”Laulava seurapiirirouva” on joissakin yhteyksissä esiintynyt musiikin viljelyn pahimpana rikkaruohona.
Ensti Pohjola Rondossa 2/1977
