Gustav Mahlerin sinfoniat ovat orkesterin ja kapellimestarin suhteen koetinkiviä. Niissä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, ja mammuttimuodon ja yksityiskohtien suhteuttaminen samoin kuin ääri-ilmeiden vaihtelu ja tempojen eläminen paljastavat kommunikaation tason.
Susanna Mälkin mestaruus nykymusiikin ja vanhemmankin ranskalaisen musiikin parissa on tunnettua, ja hänen tapansa hienosäätää ja balansoida on tehnyt hyvää Helsingin kaupunginorkesterille. Keskiviikkoisessa konsertissa saatiin näyttö siitä, että hänellä riittää rahkeita myös Mahler-monumenttien persoonalliseen tulkintaan.
Kuudennessa sinfoniassa Mälkki sai HKO:n syttymään upeaan soittoon. Hänellä on älyllisen kontrolloijan maine samoin kuin Esa-Pekka Salosella oli nuorempana, mutta kummankin tapauksessa jäät ovat sulaneet – jos niistä voi nyt puhuakaan.
Nykymusiikista ponnahtavat kapellimestarit ovat tavanneet korostaa Mahlerin modernia puolta, mutta tähänkään ennakkoasetelmaan Mälkki ei lonksahtanut. Hän eläytyi sinfonian ristiriitoihin ja kamppailuun kohtaloa vastaan täydellä sydämellä.
Silti Mälkin ote oli rytmisesti jäntevä, ja tarkalla balanssilla hän sai karsittua sinfoniasta turhan raskauden. Olen toki kuullut siitä emotionaalisesti vereslihaisempia ja yksityiskohtien muotoilultaan pidemmälle vietyjä tulkintoja, jotka katsovat kuolemaa suoremmin silmiin. Mutta sellaista en nyt ehtinyt kaivata, sillä Mälkki sai teokseen paljon sisäistä elämää ja tahdonvoimaa, joka musertui vasta finaalin moukariniskuihin.
Ehkä suurimman yllätyksen tarjosi ensimmäinen osa, jonka loputtomat marssit yleensä painavat kuin kivi olisi jalassa. Nyt se suorastaan riensi eteenpäin, ja lyyriset taitteet pastoraalisine lehmänkelloineen soivat kuin muisto jostain menneestä ja puhtaasta.
Hitaan osan ja scherzon järjestys esityksessä vaihtelee – kummallakin on perusteensa. Mälkki johti adagion ensin ja puhdisti sen kaikesta nostalgiasta. Näin sen ajattomuus korostui, ja HKO toteutti näkemyksen todella kauniisti. Omissa suosikkilevytyksissäni kaipuun hekumaa on vähän enemmän, mutta se on makuasia.
Samaa voi sanoa scherzosta: Mälkki johti sen tanssillisen napakasti, kun moni muu korostaa enemmän ländlerien groteskia vääristyneisyyttä. Finaalista tuli sitäkin huikeampi draama, jossa veto riitti loppuun saakka.
Konsertin alku oli sopivan vastakohtainen, kun Leila Josefovicz soitti solistina Luga Fransesconin viulukonserton Duende – The Dark Notes. Otsikko viittaa espanjalaiseen kohtalokkuuteen, mutta siitä en kyllä löytänyt paljoakaan viitteitä. Pikemmin teos soi ranskalaishenkisen kirkkaasti, tiheästi vipeltävin ja välkkyvin tekstuurein.
Konsertto alkaa nopeiden kuvioiden hiljaisella kuhinalla, mutta viulusolisti osoittautuu jo heti alussa aktiivisemmaksi osapuoleksi orkesterin heijastellessa häntä. Solisti yltyy villin virtuoosiseksi, ja Josefowitz sai laittaa peliin koko rohkeasti heittäytyvän persoonansa.
Hitaan osan eteeristen, lumoavien sointien jälkeen finaalissa taas korostui tietty maaninen kujanjuoksu, ikään kuin solisti pakenisi orkesterin uhkaa. Värimaailmaa rikasti runsas lyömäsoittimien käyttö, ja lennokas ja tarkka esitys piti mielenkiinnon koko ajan yllä.
Harri Kuusisaari
