Musiikin ajan keskiviikon 4.7. kaksi konserttia lähestyivät nykymusiikkia eri kulmista, tarjoten perspektiiviä sen moninaisuuteen. Iltapäiväkonsertissa Viitasaaren seurakuntatalolla kuultiin soolo- ja triomusiikkia vailla kummempaa elektroniikkaa, kun taas iltakonsertti Viitasaaren teatterilla sisälsi sampleja, visuaalisia elementtejä, monikanavanauhoja, elektronisia ohjaimia ja poikkeavia soittimia. Kuitenkin molemmat konsertit keskittyivät temaattisesti pitkälle erilaisiin ajatuksiin vuoropuhelusta tai sen puutteesta.
Iltapäivän Double Bodies –konsertin esiintyjillä, kölniläisen Ensemble Musikfabrik –ryhmän jäsenillä, oli ässänä hihassa kaksoiskellovasket: Marco Blaauwin trumpettiin, Christine Chapmanin käyrätorveen ja Melvyn Pooren eufoniumiin oli kaikkiin valmistettu alkuperäisen oheen toinen kello, johon ilmapatsaan sai suunnattua ylimääräisellä venttiilillä. Tämä mahdollisti salamannopean sointivärien vaihdon sordiinoita käyttämällä sekä erilaiset puoliavoimen venttiilin efektit.
Liza Limin (s. 1966) The Green Lion Eats The Sun kaksoiskelloeufoniumille oli kuvauksen mukaan vuoropuhelua tiedostamattoman ja tiedostavan mielen välillä, joista jälkimmäistä ilmeisesti kuvasi sordinoitu, hermostuneempi ja kommentoivampi kello. Teos ei tarjoillut helppoja, selkeän omaksuttavia affekteja, vaikkakin auditiivinen mimiikka oli kuultavissa. Tansy Daviesin (s. 1973) Horn Song oli sitä vastoin hyvin lyyrinen kauttaaltaan, sisältäen myös yhtäaikaista laulua sordinoidun kellon läpi soittaessa. Häiriintyneen tuutulaulun tuntu loi kahden ensimmäisen teoksen yhdistäväksi allegoriseksi pinnaksi päänsisäiset vinoutumat ja kamppailut. Julien Jamet’n (s. 1979) laajennettuja tekniikoita rajusti käyttävä kaksoiskellotrumpettiteos Glossomanie ei saavuttanut samanlaista psyykkisen introspektion voimaa, ja virtuositeetistaan huolimatta se jäi hieman kaarettomaksi.
Yhteispelinä lopuksi esitetyt Anthony Braxtonin (s. 1945) Composition No. 173 ja Composition No. 103 kohosivat kuitenkin konsertin huipuksi. Amerikkalaisavantgardistin teokset, joista ei luultavasti kuulunutkaan tietää, milloin toinen alkoi ja toinen päättyi, rikkoivat näennäisesti konserttirituaalia sisältämällä keskeytyksiä ja keskusteluja soittajien välillä heidän sijainnistaan soitossa, teoksessa tai maailmassa, ja siitä, mitä olisi seuraavaksi tehtävä. Hämmennystä ja symboliikkaa vihmova teos jätti todellisen esitysluonteensa ja mahdolliset sattumanvaraisuutensa yleisölle ovelasti mysteeriksi.
Teatterin iltakonsertti Liquid Rooms alkoi tämän vuoden kutsuvierassäveltäjä Chaya Czernowinin (s. 1957) teoksella Ina bassohuilulle ja kuudelle esinauhoitetulle huilulle. Kappale osoittautui melko psykoanalyyttiseksi paketiksi, jossa nauhat loivat ahdistusta kuin sisäiset haamut, joista ei oikein tiedä, taistellako vai paeta. Toisaalta vuorovaikutus nauhojen kanssa oli kuin tanssi-improvisaatiota. Hiljaisuuden laskeutuessa tunnelma vasta muuttuikin levottomaksi: tuntematon on pelottavampi kuin huonokin tuttu.
Brigitta Muntendorfin (s. 1982) Public Privacy #2 oli ennen kaikkea videoteos, jossa amatöörisoittajien Youtube-videoista oli koottu samplejen ja kuvan kollaasi. Vaikkei alkuperäisiä ääniraitoja kuulla ymmärrettävässä muodossa, herää silti huvittuneisuus kömpelöiden makuuhuonetuotantojen visuaaliselle olemukselle. Mieleen tulee väistämättä Shreds-videomeemi. Miksi näiden välillä oikeastikin koomisten videoiden uudelleentulkinta on samanaikaisesti hauskaa ja silti tuntuu kuin huvittuneisuus olisi epäkorrektia? Sampleja tykittävä Emil Holmström jäi lähinnä avustajan rooliin, ja teos toimisi täysin myös puhtaana videotaiteena.
Tomomi Adachin (s. 1972) Because the Possibility of a Masterpiece for Electric Guitar, Voice and Intermodulator alkoi pitkällä Petri Kumelan kitaraintrolla, joka muistutti kiintoisaa teknistä progeluuppia. Lavalla esiintyvä Adachi itse keskeytti kitaristin mykkäelokuvien klovneriaa muistuttavalla riemukkuudella: vetämällä johdon irti. Adachin show’n varastus tätä seuraavalla vokaalidadallaan ja elehdinnällään sai nauramaan ääneen, ja toi mukaan uudenlaista performatiivista elementtiä.
Jarkko Hartikaisen (s. 1981) teos (seepings) oli ujuttanut teoksensa täyteen sävellysprosessin kesken mieleen putkahtelevia teoksia, joihin soittajat suhtautuivat välillä kommentoiden, välillä huomiotta jättäen. Sointiväritutkielmien lisäksi reaktioiden brutaalius oli kiinnostava aspekti, joka piti huomion herpaantumattomana. Laaja sample-valikoima niin sinfoniaorkestereja kuin thrash metalia oli omanlaisensa musavisa pohdittavaksi.
Jagoda Szmytkan (s. 1982) sky-me, type-me on säveltäjän mukaan kommentti aikamme online-keskustelukulttuuriin. Muusikot höpöttivät, naputtivat, raapivat ja vonguttivat neljää megafoniaan selät yleisöön päin, katsomatta toisiaan. Sprachgesangiin ja kissavideoihin kumartava teos toimi mainiona kuvaajana kuuntelun ja läsnäolon puutteelle.
Konsertin päättänyt Veli-Matti Puumalan (s. 1965) Angular Objects in Liquid Time oli ”perinteisintä nykymusiikkia” ja teoksista kenties abstraktein, vaikkakin loppuaan kohti lähestyttävämmäksi muuttuva. Elektroniikkaefektointi loi kiinnostavaa laajennettua tilaa, joka kenties oli se liquid vastakohtana soitinten angularitylle.
Santeri Kaipiainen
