Händelin Agrippina sisältää niin paljon poliittista juonittelua ja henkilökohtaisia intohimoja, että sen siirtäminen nykyaikaan on periaatteessa perusteltua. Robert Carsenin ohjauksessa ollaan nykyajan eliitin palatsissa, ja uima-allaskemut, televisiolähetykset, muotiluomukset ja muut korostavat pikemmin satiirin kuin pahaenteisen valtapelin luonnetta. Tämä kaikki ei ihan toimi suhteessa Händelin musiikkiin, sillä teos ei ole komedia. Tilanteen vakavuus tulee esiin vasta lopussa, kun keisarin kruunun saanut Nero mestauttaa muut hovin jäsenet. Paljasta pintaa näytetään paljon, ja ohjaaja haluaa näyttää, että seksuaaliset himot jylläävät kaiken taustalla. Paita lentää jossain vaiheessa pois lähes jokaiselta mieshahmolta.
Asetelma antaa kuitenkin Carsenille tilaisuuden luonnehtia värikkäitä näyttämöhahmoja.
Mika Kares esittää keisari Claudiusta ja tuo siitä esiin kaiken mahdollisen irstauden. Laulu on komeaa, mutta miten voi uskoa näin vastenmielisen hahmon kääntyvän lopussa laupiaaksi? Particia Bardonin nimihenkilö nauttii juonitteluistaan täysillä, ja koloratuurit leiskuvat. Danielle de Niese tuo esiin Poppean kehityksen kyynisestä tytönhupakosta tuntevaksi naiseksi, mutta laulu on epätasaista. Oopperan kolmesta kontratenorista voiton vie Filippo Mineccia, joka laulaa Ottonen roolia kiinteällä, sädehtivällä äänellä ja tekee siitä porukan ainoan rehellisen hahmon. Jake Ardittin Nero on korostetun poikamainen ja charmikas. Pahuuden siemen ei vielä tule esiin. Tom Verneyn Narciso-kosija on herkullinen kaksinaismoraalissaan.
Thomas Hengelbrockin johtama Balthasar Neumann Ensemble soittaa sähäkästi, alleviivaten rytmistä energiaa ja riuskoja aksentteja. Musiikin lyyriset herkut jäävät tässä menossa vähän sivuun. Theater an der Wieniin suunniteltu lavastus näyttää ainakin ruudulla korttitalolta.
Harri Kuusisaari