La Scalan Turandot sai ensi-iltansa 2015 Milanon Expon avajaisina, ja se aloitti myös Riccardo Chaillyn kauden talon musiikillisena johtajana. Kiinnostavaa tuotannossa oli se, että lopetukseksi oli valittu Luciano Berion vuonna 2001 valmistunut versio. Puccini ei ehtinyt saada teosta valmiiksi, ja sen täydensi Franco Alfano. Tämän kyvyt eivät riittäneet kuin muodolliseen prameuteen, ilman mitään siitä psykologiasta, mitä jääprinsessan ja prinssi Calafin rakkauden heräämisen pitäisi sisältää. Berio lähtee toisesta suunnasta, antaen orkesterin kertoa wagnermaisesti. Häilyvä tonaalisuus kuvastaa prinsessan epäröintiä, ja ratkaiseva käänne, suudelma, on kuin Tristanista ja Isoldesta, Lopun Berio antaa hiipua pois hiljaisena – riemujuhlaan ei ole tässä sadussa aineksia.
Chailly nostattaa La Scalan orkesterista värikkään ja dramaattisen esityksen, eikä laulun loisteesta ole pulaa. Nina Stemme on hyytävä Turandot, ja lopussa hänen ahdistuksensa on uskottavaa. Aleksandrs Antonenko on sankarillinen mutta yksiulotteinen Calaf, jonka suhde prinsessaan on obsessiivinen. Maria Agresta on normaalia paatoksellisempi mutta tehoava Liu. Nikolaus Lehnhoffin ohjaus on ritualistinen, tuoden esiin muinaisen Kiinan julmuuden, ja puvut tarjoavat ällistyttävää sadunloistoa. Video-ohjaus on varsinkin joukkokohtauksissa paikoin sekava.
Harri Kuusisaari
