Oopperaryhmät Box ja Skaala kunnostautuivat tekemällä keskellä pandemiaa huikean tuotannon Philip Glassin egyptiläisoopperasta Akhnaten (1983). Suomessa ennen näkemätön mestariteos sai ensi-iltansa kymmenen hengen yleisölle, ja 1.3. alkaen se on nähtävillä striiminä tiketti.fi -sivustolla. Livenä sen pääsee taas kokemaan syyskuussa.
Tuotannolle toivoisi pidempääkin ikää, sillä se oli visuaalisesti vangitseva ja musiikillisesti loistokas. Aleksanterin teatterista muodostui sakraali tila, jossa toistuvien mollikolmisointujen kolmituntinen vuo vei transsiin.
Muinaisen Egyptin maailma toimi kehyksenä yleispätevälle kertomukselle idealistien tekemästä vallankumouksesta ja sen julmasta jyräämisestä, josta voisi löytää etäisiä yhteyksiä vaikkapa samoille kulmille kymmenen vuoden takaiseen arabikevääseen.
Akhnaten ei todellakaan ole sadunomaista Egypti-kitschiä, ja sellainen pysyy myös kaukana Ville Saukkosen visionäärisestä ja asiaankuuluvan ankarasta ohjauksesta. Teos on läpeensä unenomainen ja ritualistinen, ja se toteutuu asetelmallisissa kohtauksissa, symbolisissa käsieleissä, tanssissa ja taustavideon välkehtivissä kuvioissa.
Mitään osoittelevia yhteyksiä nykypäivään ei ollut, eivätkä ne olisi tähän oopperaan sopineetkaan. Saukkonen luotti ajattomiin keinoihin mutta jätti silti tilaa draamallisille yksityiskohdille niin, ettei teoksesta tullut mitään patsastelua.
Jo kouluhistoriasta muistamme Akhnatenin eli Ekhnatonin radikaalina moniteismin kaatajana ja aurinkojumalan kultin palvojana. Myös sodanvastaisuus oli osa hänen ohjelmaansa, josta hän sitten sai maksaa vanhoillisten voimien kaapatessa vallan.
Glassin musiikissa tulee ilmi selkeä vastakkaisuus: vanhaa maailmaa edustavat järkkymätön, dissonoiva sointukelaus ja miehisen ankarat kuorot, kun taas uuteen aurinkojumalaan liittyvät kohtaukset soivat valosta häikäistyvinä ja elämää täynnä.
Säveltäjän mestaruutta onkin se, miten rikkaasti hän pystyy varioimaan soinnin, valöörin ja tekstuurin ilmeitä ja tunnelmia, vaikka ainekset pysyvät yhtä staattisina.
Ylimaallista androgyyniyttä
Akhnateniin liittyvän musiikin kirkkaus ja laululinjojen barokkinen kauneus tuntuu ilmaisevan paitsi uskontoa niin myös jotain yleisempää: unelmia rakentaa parempi maailma. Tähän liittyy myös sukupuolipoliittinen edistyksellisyys, sillä faaraon olemusta on pidetty androgyyninä. Mikä äänityyppi tähän paremmin sopisikaan kuin kontratenori.
Rooliin oli Helsinkiin saatu nuori unkarilainen lupaus, Sibelius-Akatemiassa viime kauden opiskellut Zoltan Darago, joka onnistui luomaan roolistaan suorastaan ylimaallisen hahmon. Darago lauloi heleällä ja kiinteällä äänellä ja sai esiintymiseensä juuri sellaista yli sukupuolen käyvää arvoituksellisuutta, josta syntyi jännittävä distanssin tuntu.
Melodioiden kauneus pani heti uskomaan hänen visioidensa hyvyyteen. Vaikka rakkausduetto Nefertitin kanssa olikin muinaiskieltä eikä ilmaisultaan mitään psykorealismia, siitä välittyi tietty surumielinen, humaani yhteen kietoutuminen.
Essi Luttinen otti kaiken ilmaisun irti Nefertitin hahmosta, ja hänen menevä mezzosopraanonsa tarjosi sopivan vastakohdan Akhnateninlle, joka usein lauloikin puolisoaan korkeammalta. Riikka Hakola oli täynnä auktoriteettia kuningatar Tyenä, jolla tuntui olevan omat valtapoliittiset juonet mielessään.
Akhnatenin Aurinkohymni nousi teoksen säteileväksi huippukohdaksi. Daragon tapa tulkita se näin paljaasti ja ilman ritualistista suojaa oli rohkea ja koskettava. Hän oli opetellut kohtauksen suomeksi, mistä kunniapisteet.
Musiikki vie ajan virtaan
Ville Salonen oli itse yrmeys ja vanhoillisten voimien äänitorvi Amonin temppelin ylipappina, ja Sampo Haapaniemi oli yhtä mustanpuhuva sotapäällikkö Horemhab. Mika Nikanderilla oli tärkeä rooli suomenkielisten puheosuuksien Horus-kertojahahmona.
Saukkonen on löytänyt 12-henkisestä kuorosta erilaisia dramaturgisia rooleja voimallisesti laulavasta seremoniallisesta kollektiivista aktiivisiksi osallistujiksi.
Laura Humppilan koreografia käy tässä käsi kädessä. Kahdeksanhenkinen tanssiryhmä piirtelee tanssilla seremoniallisia kuvioita käsieleineen. Kuva, jossa tanssijat ryhmittyvät Akhnatenin taakse monikätiseksi olioksi, tuo mieleen eri uskontojen taiteen.
Faaraon uusien ideoiden tullessa kuvaan ritualistinen tanssi vapautuu riemukkaammaksi ja rennommaksi, ryhmästä irtautuu taiturillisia sooloja – näyttävimpänä Leo Ikhilorin atleettiset osuudet. Myös taistelueleitä on mukana. Hienoa, että tanssi oli saatu näin orgaaniseksi osaksi kokonaisuutta.
Musiikista kuultiin orkesteriversion sijaan sovitus neljälle kosketinsoittajalle ja kolmelle lyömäsoittajalle. Tämä luonnollisestikin korostaa rytmistä puolta, ja miksaus oli turhan voimallinen. Yllättävän rikkaan sointien ja tunnelmien kirjon muusikot silti loivat.
Jonas Rannila johti kurinalaisesti mutta jätti samalla tilaa joustavuudelle. Glassin musiikki ei toisteisuudessaankaan tuntunut puuduttavalta vaan loi vääjäämättömän ajan- ja historiankulun virran, joka yhdisti menneen ja tulevan. Siihen oli pakko hypätä mukaan. Lopussa se veikin nykypäivään, egyptiläisen museon opastuskäynnille, jonka jälkeen antiikin hahmon vielä ilmestyvät kuin unessa laulamaan jäähyväisiä.
Visualisointi toteutui pääosin videoiden avulla, jotka Janne Lehmusvuo oli suunnitellut. Ne rytmittivät teosta ja korostivat tunnelmia kuitenkaan ankkuroitumatta realismiin. Joona Huotarin pukusuunnittelu alleviivasi hahmojen asemaa, ja faaraon kultapuku oli erityisen häikäisevä. Kalle Paasosen valaistus loi pimeyden ja valon vastakkaista maailmoja ja toimivat yhteen videoiden kanssa.
Teknologia on antanut vapaille ryhmille loistavan mahdollisuuden tehdä näyttäviä tuotantoja ilman mahdottomiksi nousevia kuluja. Boxin ja Skaalan Akhnaten on tästä hyvä esimerkki. Sitä kannattaisi kierrättää eri festivaaleilla. Samalla se voisi tuoda taidemuodolle uutta ja nuorempaa yleisöä. Kaikki tämä edellyttää tietenkin lisää avustuksia.
Harri Kuusisaari
