Muutaman päivän sisällä Helsingissä on koettu kaksi omaehtoista oopperatuotantoa, jotka ammensivat antiikin maailmasta. Eilen ensi-iltansa saanut, ensimmäistä kertaa Suomen oopperalavoilla koettu Monteverdin Odysseuksen kotiinpaluu (1640) kertoo Homeroksen sankarin kuuluisan tarinan, kun taas lauantaina, maanantaina ja tiistaina esitetty Richard Straussin Ariadne auf Naxos (1912) on leikkisä teos teoksessa -musiikkiteatteria, jossa mytologisen sankarittaren yksinäisyyteen tunkee rempseä komediaseurue. Molemmat tuotannot olivat Ville Saukkosen ohjaamia, ja saarella kun oltiin, molemmissa heiteltiin rantapalloja – ei tosin samoja! ”]
Ariadne auf Naxos sopi hienosti Aleksanterin teatterin kuvaukselliseen miljööseen, onhan oopperan aiheena näyttämömaailma itsessään: sponsorin mielivallan vuoksi nuoren säveltäjän vakava ooppera Ariadne Naxos-saarella joudutaan esittämään yhtäaikaa kepeän tanssi-ilottelun kanssa, ja kaksi vastakkaista maailmaa sekoittuvat. Ariadnessa tärkeää ei ole tarina, vaan kyseessä on ooppera musiikista. Teos on viisasta ohjata niukasti, ja näin Saukkonen tekikin. Ohjaajalle tunnusomaista visuaalista nokkeluutta saatiin maistaa komediaseurueen lookissa, jossa commedia dell’arte, rantavarusteet ja cowboyt löivät kättä.
Teoksen miehitykselle Straussin musiikki oli varsin iso haaste. Kun monet joutuivat pinnistelemään rooleissaan, tulkinta jäi vaisuksi. Tämä oli esityksen suurin puute, sillä luontevan lavaesiintymisen uupuessa sisällöltään haastavan, taiturillisen Hugo von Hofmannsthalin kirjoittaman oopperan hienovaraisia sävyjä, vakavan ja huvittavan, todellisen ja teeskennelyn vivahteikkaita eroja, ei saatu esiin – asiaa haittasi myös harvinaisen koukeroinen suomennos. Etenkin buffa-ensembleistä puuttui aito, säteilevä komedia.
Mari Karjalainen selviytyi komediatähti Zerbinettana mukavasti, mutta rooliin todella kuuluvaa koloratuuri-ilotulitusta ei nyt kuultu. Tuotantoa kannattelivat tietyt vahvat äänet. Mezzosopraano Ann-Marie Heinon tulinen Säveltäjä oli kehyskertomuksen ehdoton tähti. Mika Nisula kruunasi loppukohtauksen saarelle ilmaantuvana Bacchus-jumalana, mutta hänet oli valitettavasti sijoitettu niin kauas näyttämön uumeniin – kun taas jumalan näkyvänä ilmentymänä tanssi kullanhohtoiseksi maalattu Oskari Nyyssölä – ettei Nisula saanut yhteyttä muihin esittäjiin, ja hieno tenorivoima jäi osittain hyödyntämättä. Myös Ariadnen seurana laulava nymfitrio – Johanna Engelbarth, Hedvig Paulig ja Elli Vallinoja – lauloi mallikkaasti.
Sairastapaukset ovat aina ikäviä, mutta nyt kuulija ei voinut olla kokematta oloaan etuoikeutetuksi, kun kokemassani esityksessä nimiroolin esitti flunssaisen Emriikka Salosen tilalla lavan reunalta laulaen Miina-Liisa Värelä. Wagner-uran Euroopassa aloittaneen Värelän ylellisesti loimuava lyyris-dramaattinen sopraano sekä nuorista muusikoista koottu poikkeuksellisen hieno kamariorkesteri tekivät nimenomaan pienelle orkesterille sävelletystä oopperasta vahvan musiikillisen elämyksen. Viime aikoina yhä enemmän oopperaa johtanut nuori kapellimestari Jonas Rannila (lue toukokuun Rondossa ilmestynyt haastattelu) oli täydellisesti elementissään Straussin musiikissa eritellen ja rytmittäen sointimassoja taidokkaasti ja nautiskellen orkesterin kanssa virtuoottisesta orkesterikudelmasta. Musiikin levollisuudessa ja aistikkuudessa kuului Rannilan erityisen läheinen Strauss-suhde.
Helsingin konservatorion salissa matkattiin Ithakan saarelle. Odysseuksen kotiinpaluu oli eräänlainen jatko-osa saman työryhmän viime kesänä toteuttamalle Monteverdin L’Orfeolle. Jos miehitys tuolloin oli jokseenkin epätasapainoinen, nyt solistijoukko onnistui erinomaisesti: jokainen lauloi itselleen hyvin istuvassa roolissa, ja laadukkaita suorituksia riitti pienissäkin osissa. Orfeuksena vuosi sitten ällistyttäneen tenori Juho Punkerin vaalea äänenväri ja henkeäsalpaava barokki-ilmaisu olivat jälleen vertaansa vailla teoksen nimiroolissa, siitäkin huolimatta että viimekesäiseen luonnollisuuteen verattuna äänessä oli ponnistelun merkkejä. Hän ei kuitenkaan enää varastanut koko show’ta, vaan myös esimerkiksi mezzosopraano Katariina Heikkilän ylväs Penelope, tenori Jarno Lehtolan innokas Telemakhos sekä sopraano Meri Metsomäen raikas jumalatar Minerva takasivat vaikuttavan tarinan.
Edward Ananian-Cooper oli varhaisbarokkiin asiaankuuluvalla luovuudella sovittanut partituurin värikkäälle barokkibändilleen, jossa soivat tuttujen soitinten lisäksi sinkit, harppu, lirone ja jopa kampiliira. Eri kohtauksiin oli kiinnostavan instrumentaation avulla luotu onnistuneet karaktäärit. Orkesteri olisi voinut musisoida väkevämminkin.
Orfeuksen tapaan Saukkosen ohjaus oli hillityn tyylikäs, mutta tällä kertaa vielä eheämpi. Inhimilliset päähenkilöt, kikertävänvärisiin loma-asuihin kerrospukeutuneet kosijat bilejoukkoineen sekä metallinhohtoisina patsastelevat jumalat muodostivat kontrasteiset maailmat, joita sitoivat yhteen Laura Humppilan taitavasti koreografioima, yliluonnollista ja symbolista tasoa ilmentävä liikekuoro sekä Carita Elkon projisoinnit. Koska kuvamateriaali oli visuaalisesti tasokasta ja hyvin rakennettua, slideshow-tyyppinen kuvien pyörittely toimi vallan hyvin. Tuntui hyvin luonnolliselta, että harharetkiltään palaava Odysseus viskautui rannalle pelastusliiviin tarrautuvana ja kestokassia raahaavana pakolaisena. Yhteiskunnalliset viittaukset säilyivät keveinä herättäen ajatuksia oopperan teemoista: kodittomuudesta, miehiään odottavista naisista ja konfliktin jäljistä.
Molempien tuotantojen loppuratkaisut olivat vaikuttavalla tavalla kirpaisevia: Odysseus ja Penelope saavat lopulta toisensa, mutta pitkin teosta valkokankaalla kummitellut sotakuvasto jää rakkausdueton taustalle, eikä sotatraumoista päästä eroon. Ariadnen päättyessä teatterin ja teoksen todellisuus sekoittuvat, kun sekä Ariadne-hahmo että häntä oopperan maailmassa esittävä laulaja pakahtuvat kuoliaiksi.
Auli Särkiö
Strauss: Ariadne auf Naxos Aleksanterin teatterissa 29.8 klo 19, muut esitykset 27.8. ja 30.8.
Monteverdi: Odysseuksen kotiinpaluu Helsingin konservatorion konserttisalissa 31.8. klo 18 Muut esitykset:
2.9. klo 18
3.9. klo 14
5.9. klo 18
