Turun musiikkijuhlat tarjosi varaslähtönään huikeinta barokkioopperaa mitä Suomessa on aikoihin koettu. Händelin Agrippina ponnahti ensiluokkaisen solistikaartin ja Il Pomo d’Oro -orkesterin voimin ainutlaatuiseen lentoon. Ihmismielen kierous sai tässä poliittisessa satiirissa säkenöivän teatraalisen asun.
Turun ankea konserttitalokin toimi tälle kokoonpanolle akustisesti hyvin, ja lopussa salintäyteinen yleisö ponkaisi yhdessä tuumin seisaalleen antamaan aplodeja. Turha sanoakaan, etteikö barokkiooppera uppoaisi suomalaisiin – kunhan tasoa riittää.
Tämä oli niitä esityksiä, joiden kohdalla ei tiennyt, mitä ensin ylistäisi.
Monille kuulijoille oli ensikertainen kokemus kuulla kolmea kontratenoria Franco Fagiolia, Xavier Sabataa ja Jakub Jósef Orlinskia, jotka panivat parastaan täysin erilaisin äänin ja roolitöin. Mutta toisaalta naisten välinen valtakamppailu oli yhtä huikeaa, kun Elsa Benoit ja Samatha Hankey kohtasivat Poppeana ja Agrippinana.
Ehkä päällimmäisenä silti jäi mieleen tiimityön henki, jonka nostattajana oli cembalon äärestä johtanut Maxim Emelyanychev. Kaikki tekivät herkullisia, reagoivia karaktäärejä. Vaikka kyseessä oli konserttiesitys, kemiat ja kontaktit toimivat kuin teatterissa konsanaan. Yhteen hitsautumisen takana on pitkä kiertue ja levytys, joiden viimeisenä etappina Turku oli.
Agrippina on Händelin Italian-kauden viimeinen teos. Hän lainaa siinä edellisinä vuosina syntyneitä teoksiaan mutta yhdistää kaiken draaman ehdoilla toimivaksi kokonaisuudeksi.
Teos on tavallaan Monteverdin Poppean kruunauksen esitarina, ja osa sen hahmoista on historiallisia antiikin Rooman ajoilta. Keisari Claudiuksen vaimo Agrippina yrittää kruunua pojalleen Nerolle, mutta rakkaus ja vallanhimo sotkeutuvat melkoiseksi vyyhdiksi.
Harva ooppera on yhtä täynnä juonitteluja ja piilotettuja, itsekkäitä motiiveja. Kardinaali Rimanin sarkastinen libretto osoittaa epäilemättä myös teoksen syntyajan poliittiseen todellisuuteen konservatiivisen paavi Clementius XI:n hallitessa Roomaa.
Venetsialaisen oopperan perinnettä seuraten pääpaino on resitatiiveissa, ja aariat ovat usein lyhyitä ariosoja – muutamia pysähtymisen hetkiä lukuun ottamatta. Teksti on niin viiltävää, että on helppo kuvitella, mihin tapahtumat oikeassa historiassa johtivat: Agrippina myrkytti Claudiuksen, ja Nero murhautti äitinsä vain alkusoittona muille kauheuksille.
Samatha Hankey löysi Agrippinaansa sen kylmän oveluuden, jolla hän käyttää keinojaan suorasukaisista murhakäskyistä naisellisiin viekoitteluihin. Vasta alakynteen jouduttuaan hän joutuu miettimään elämänsä tarkoitusperiä, ja sen Hankey teki pysähdyttävästi.
Äänellisesti ehkä vielä suuremman vaikutuksen teki nuori lupaus Elsa Benoit, jonka Poppea emansipoitui oopperan kuluessa miesten objektista itselliseksi naiseksi. Vallan ja rakkauden välinen taistelu kuului koko ajan myös sopraanon sävyissä ja taiturikuvioissa.
Nero on oopperan todellinen antisankari, jonka kiihkeät puuskat ja lapsellisen narsismin argentiinalainen Franco Fagioli toi esiin komeljanttarin taidoilla. Parissa aariassa hän näytti koloratuurien ällistyttävää pyrotekniikkaa, josta hän on kuuluisa.
Xavier Sabatalla on mezzosopraanomainen, tummempi, jalosointinen ääni, joka sopi hyvin Ottonen rooliin. Hän on henkilöjen ainut hyvis, joka asettaa rakkauden vallan edelle. Sabata teki raastavasti kohtauksen, jossa kaikkien päähänpotkima Ottone valottaa tilannettaan.
Joukon kolmas kontratenori Jakub Jósef Orlinski teki Narcisosta feminiinisen keikarin, joka yhdessä maskuliinisesti mörisevän Andrea Mastronin (Pallante) kanssa toi hykerryttävästi esiin opportunismin ja korruption eri puolet.
Luca Pisaronin uljas, tervesointinen bassobaritoni teki Claudiuksen hahmosta hyvää tarkoittavan mutta helposti jymäytettävän. Roolin kiero puoli hänen käyttäessään valtaansa väärin Poppean kanssa sänkyyn pääsemiseksi ei korostunut niinkään.
Il Pomo d’Oro -orkesteri oli tapahtumien kiihkeän sykkeen ylläpitävä voima, josta löytyi värejä ja sooloja joka lähtöön. Maxim Emelyanychev oli panostanut tempoissa ja ilmeissä suurin kontrasteihin, jotka pitivät tunnelman herpaantumattomana.
Harri Kuusisaari
