Olavinlinna ja Verdi on yhdistelmä, joka lupaa yleensä hyvää. Näin tänäkin vuonna: Savonlinnan oopperajuhlien kesän uutuustuotanto Rigoletto asettuu tämän perinteen ansiokkaaksi jatkajaksi. Tuotannon inspiraationa on ollut ohjaaja Sir David McVicarin aiempi Lontoon Royal Opera Houselle ohjaama versio. Lopputuloksena on syntynyt itsellinen tulkinta, joka elää luontevasti Olavinlinnan lavalla ja tarjoaa nautittavia hetkiä niin oopperamusiikin kuin teatterinkin ystäville.
Rigoletton draama rakentuu Mantovan herttuan ja hänen hovinarrinsa Rigoletton sekä tämän tyttären Gildan välisten jännitteiden varaan. On herra ja hänen hovinarrinsa; on ylisuojeleva isä ja viaton tytär; on viaton nuori nainen ja paheellinen viettelijä. McVicarin ohjaus rakentuu näiden jännitteiden ja kirkkaiden kontrastien varaan.
Ensimmäinen näytös aukeaa Mantovan herttuan riehakkaan riettaisiin bakkanaaleihin. Tällainen näyttämötoteutus alleviivaa herttuan elostelevaa elämäntapaa, Verdin herttualle kirjoittama kupliva musiikki kun saattaisi muutoin erehdyttää kuulijaa keventämään mielessään herttuan syntien painolastia. Rigoletto on tässä ohjauksessa mustanpuhuva, rujo hahmo, joka raahautuu lavalla keppeineen vaivalloisesti kuin valtava rapu. Viattoman Gildan rakkaus lumoaa herttuan hetkelliseen parannukseen ennen väistämätöntä paluuta paheelliseen elämäänsä.
Kreivi Monteronen Rigoletton ja herttuan ylle langettama kirous piirtyy McVicarin ohjauksessa keskiöksi, jonka ympärille oopperan tapahtumat kietoutuvat. Kirous painaa Rigoletton mieltä ja ohjaa hänen toimintaansa. Monteronen tyttären, herttuan hyväksikäyttämän nuoren tytön kalvakka hahmo vaeltaa ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä lavalla tapahtumien keskellä huopaan kietoutuneena ja eksyneenä, kuin jatkuvana muistutuksena kirouksesta.
Toisessa näytöksessä ryöstäjiltään vapautuva, viattomuutensa menettänyt Gilda kohtaa silmäkkäin Monteronen tyttären kanssa ohikiitävän hetken ajan. Kolmannessa näytöksessä tyttären hahmoa ei enää tarvita – Gilda jakaa hänen kohtalonsa ja täyttää nyt hänen paikkansa.
McVicarin ohjaus toimii erinomaisesti monella tasolla. Henkilöohjaus on äärimmäisen tarkkaa ja ilmeikästä mieskuoroa myöten, näyttämöllepano palvelee oopperan tarinan kulkua, pienet yksityiskohdat aksentoivat ja avaavat libreton käänteitä.
Tanya McCallinin lavastus on vähäeleinen – kolme veistoksellista, korkeaa rautaristikkoa muodostavat milloin seinämiä, milloin häkin, jossa Gilda elää kuin vankina. Yhdessä sivuvalojen heittämien varjojen kanssa ristikot sulautuvat luontevasti osaksi linnan muurien maisemaa. Puvustus ei koketeeraa, vaan kannattelee Rigoletton tulkinnan historiatietoista ajattomuutta.
Herttuan ja hänen hovinsa puvustuksen värikylläisyys saa ensimmäisessä näytöksessä vastapainokseen Rigoletton kelmeän maailman. Värit huuhtoutuvat tarinan edetessä vähitellen kokonaan pois. Gilda esitellään valkoisessa asussa, joka heijastelee hänen viattomuuttaan.
Produktion laulajamiehitys loisti tasaisen laadukkaana. Tuuli Takala teki vaikuttavan Gildan niin näyttämöllisesti kuin äänellisestikin. Hänen tyttömäinen Gildansa kulki uskottavasti ja koskettavasti kohti kohtalokasta loppuaan. Takala lauloi viisaasti, taipumatta prässäämisen houkutuksiin. Hänen koloratuurinsa piirtyivät kirkkaina ja linjakkaina, ja hänen äänenvärissään on kaunista, luonnollisesti soivaa syvyyttä. Tätä nuorta, lahjakasta laulajaa kannattaa seurata tarkoin.
Kiril Manolov on hivenen totuttua tummaäänisempi Rigoletto. Emotionaalisissa huipennuksissa hänen baritoniäänensä sai tarvittavaa kalsketta. Manolovin Rigoletto oli näyttämöhahmona vaikuttava rujoudessaan ja painavuudessaan. Mantovan herttuan, italialaisen Ivan Magrin lyyrisessä tenoriäänessä on metallista kantovoimaa ja ilmeikkyyttä. Magri toi herttuan hahmon muutoksen viettelijästä ensirakastajaksi herkullisesti esiin. Mika Kares lauloi Sparafucilena linjakkaasti ja jalosointisesti.
Illan seremoniamestari, kapellimestari Philippe Auguin piti esityksen ohjakset luotettavasti käsissään. Hänen tempovalintansa olivat usein nopeahkoja, mutta aina musiikillisesti perusteltuja. Auguin osaa tukea ja kannatella solisteja, mutta piirtää myös tinkimättömiä linjoja silloin, kun musiikki niin vaatii. Oopperajuhlaorkesteri soitti sävykkäästi ja loi vankan pohjan kauttaaltaan onnistuneelle esitykselle.
Minna Holkkola
