Arvio: Sinfonia Lahti, Sibeliustalo 18.2.2021. Dima Slobodeniouk, kapellimestari, Emil Holmström, piano. Debussy, Stravinsky, Šostakovitš, Pingoud.
Striimantaina 20.2.2021 toimittaja Santeri Kaipiainen julkaisee viisi arviota torstain 18.2. ja perjantain 19.2. konserttistriimeistä. Lue myös Striimantain toinen, kolmas, neljäs ja viides arvio.
Yksi pianisti – kaksi konserttoa! Lause kuulostaa musiikillisen sirkusteltan vetonaulalta. Torstai-iltana tuo teltta oli kuitenkin akustisesti täyteläinen Lahden Sibeliustalo, ja pianistinen voimannäyte tuli Emil Holmströmiltä, joka Sinfonia Lahden solistina soitti ensin Igor Stravinskyn Konserton pianolle ja puhaltimille, hengähti vartin verran ja palasi takaisin soittamaan Dmitri Šostakovitšin pianokonserton nro 2.
Orkesteri selkeästi halusi soittaa isosti, sillä turvavälejä noudattaen olivat takapultit käytännössä jo kiinni lavan sivuovissa, ja ison orkesterin sointia saatiinkin nauttia jo lämmittelynumerossa. Aikanaan mullistava ja yhä hyvin aikaa kestänyt Claude Debussyn Prélude à l’après-midi d’un faune (1893), joka tunnetaan täällä Pohjolassa myös Faunin iltapäivänä, soi hyvin äänitettynä ja mehevästi myös kotikatsomoissa saakka, ja puhallinsoolot kantoivat hienosti.
Stravinskyn ”uusklassiseen kauteen” kuuluva, vuonna 1924 valmistunut Konsertto pianolle ja puhaltimille (joka sisältää myös patarummut ja kontrabasson) ammensi vaikutteita ennen kaikkea barokin ajasta, kuten säveltäjän moni muukin tuon ajan teos – tosin Stravinskyn rytmis-harmonisen myllyn läpi pyöräytettynä. Vaskia harvemmin kuullaan orkesterissa vailla jousistoa, ja hitaan alkusoiton soinnut jäivät toisinaan vähän kehnosti intonoiduiksi. Pianon tultua mukaan ongelma kuitenkin katosi. Nopeita kaksois- ja kolmosotteita täynnä oleva solistiosuus tuntui osaavan Holmströminkin näpeissä välillä menevän selviytymissuoriutumiseksi, vailla sellaista luonnollista itsestäänselvyyttä, jota parhaimmillaan konsertoissa kuulee; eli toisin sanoen, osuus kuulosti vaikealta – mitä se kyllä olikin, eli teknisesti hyvin haastavaa soitettavaa. Hidas, kulkuemainen toinen osa toi Holmströmille hengähdystauon, sillä pianon osuus muistutti tunnelmaltaan siinä lähestulkoon vanhan musiikin continuosäestystä. Finaali alkoi kunnon toccatamaisella reippaudella ja jatkui marssihkolla, soittokuntamaisella tunnelmalla – jännä mutta vaikea teos, jota harvoin kuulee. Mäkihypystä selvitty, sitten hiihtoladulle.
Šostakovitšin toinen pianokonsertto (1957) oli sävelletty hänen pojalleen Maksimille musiikkiopintojen päätösteokseksi, ja tänä päivänä se on tekniseltä haastavuudeltaan Sibelius-Akatemialla määritelty kandidaattiohjelmistoon. Nyt Holmströmin soitosta kuulsi läpikotaisin vaivaton luonnollisuus ja ilmaisullinen virtaavuus, joka korostui ennen kaikkea ensimmäisen osan vahvassa solistin melodiapaikassa. Šostakovitš oli tehnyt omanlaistaan fuusiokeittiötä wieniläisklassisista ja varhaisromanttisista raaka-aineista, sekoittaen joukkoon hieman Musorgski-maista tummuutta. Kapellimestari Dima Slobodeniouk otti kaiken irti koraalimaisesta fortissimosta, ällistyttävä teho! Šostakovitšille tyypillistä vinoilevaa piiloviestintää oli myös finaalissa, mutta keskiosassa sarkasmi ja liioitteleva ironia tuntuivat yhtäkkiä olevan tiessään – harvoin hänen musiikissaan kuulee mitään näin puhtaan herkkää ja romanttista. Holmström toi hienosti esiin myös surun ulottuvuuden, aivan kuin säveltäjä olisi halunnut viestiä voivottelunsa pojalleen, kun tämä Neuvostoliiton totalitaariseen koneistoon päätyi syntymään. Tätäkin konserttoa harvoin kuulee Suomessa, mutta syytä voisi olla soittaa useamminkin, ainakin näin hyvällä laadulla.
Eniten ällikällä löi kuitenkin (korona-ajan konsertiksi yllättävän pitkän ohjelman) lopuksi kuultu Ernest Pingoudin sinfonia nro 1 (1920), joka sulki konsertot sisään myös omalla tavallaan tyylillisesti Debussyn vastaparina. Pingoud pakeni Pietarista Suomeen lokakuun vallankumouksen jälkeen, mutta hänen kosmopoliittinen, moderni tyylinsä sai laimean vastaanoton Sibeliusta ja kansallistunteita ihailevassa Suomessa. Mutta miksi ei Pingoudia tänä päivänä esitetä lähes koskaan? Ensimmäinen sinfonia oli aivan omaa luokkaansa huikeana ryöppyävässä orkestraatiossa, tyylikirjossa ja rikkaassa harmoniassaan! Lyhyydestään huolimatta sinfonia oli vapaudessaan, leikillisyydessään ja kliimakseissaan loistava, loistava teos, aivan liian aliarvostettu satavuotias kotimainen helmi, ehkä sävellyksellisesti jopa illan parasta antia.
Santeri Kaipiainen
